Olipa kerran...

Kahdeskymmeneskahdeksas luku: Seppo rakastuu

Alkuvuosi on Mailandiassa rauhallinen, kun Martti ja Tyyne puuhastelevat kotona kolmosten kanssa ja Hipposten perhe suuntaa talvilomalle Virtahepojen maahan. Muuten niin eläväiset mailandialaiset vetäytyivät aina talvisaikaan omiin mökkeihinsä lämmittelemään. 

On helmikuun viimeinen päivä, kun Martin kalakaveri Seppo Silakka astelee kyläraittia pitkin kissansa Lakun kanssa. He ovat juuri käyneet kylässä Martin, Tyynen ja kolmosten luona. 
- Jopa on hiljaista, Seppo tuumaa.
Laku naukaisee takaisin. Pienet tassut jättävät lumeen tasaista helminauhaa, aivan Sepon saappaanjälkien viereen. Tiellä ei juurikaan muita jälkiä näy.

Seppo tallustaa tasaista tahtia eteenpäin ja mietiskelee niitä näitä. Talvi on ollut hänelle kovin erilainen edellisiin verrattuna. Yksin asumiseen tottunut vanhapoika oli saanut syksyllä kaverikseen Laku-kissan aivan yllättäen, ja yhteiselo oli maistunut tähän saakka oikein mukavalta. Oli hauskaa, kun oli joku, jolle höpötellä päivän kuulumisia – pystyi se sitten vastaamaan tai ei. Kissa sopi Kalastaja-Sepon kaveriksi hienosti, molemmat pitivät ulkoilmasta ja kalastuksesta. Tai no, ainakin kalojen syömisestä.

Talvi on ollut myös säätiloiltaan poikkeuksellisen epävakainen ja järvien jäät siksi heikkoja. Sepon ostamat pilkkitoukat ovat joutuneet hukkaan kerta toisensa jälkeen ja pian olisi jo kevät. 
- Tällaisella säällä on sääli, kun ei pääse pilkille, Seppo huokaa maisemia katsellen.
Aurinko paistaa täydeltä terältä ja tienvarsilla näkyy jo pajunkissoja. 
- Ei taida tulla kunnon talvea tänä vuonna, Seppo tuumaa apeana. Edellisen kalasopan keittämisestä oli jo aikaa ja hernekeitto alkoi maistua puulta. Kissakin näyttää nyrpeältä, Seppo miettii.
- Voi meitä kalastajaraukkoja, Seppo puhelee kissalle ja jatkaa:
- No, minkäs mahtaa. Se on taas hernekeittopäivä, ystäväiseni.

Seppo saapuu mökkiinsä kissoineen ja sytyttää hellaan tulen. Koivuhalot rätisevät hiljalleen ja tupa alkaa lämmetä. Laku hyppää uunin päälle istumaan ja katselee sieltä Sepon touhuja. Seppo ottaa jääkaapista hernekeittokattilan ja sinappipullon. Kissalle hän kaataa kulhoon vettä ja toiseen torilta ostettua uutukaista kissanruokaa.
- Olepas hyvä, kuoma. Sinun ei sentään tarvitse syödä hernekeittoa, Seppo naurahtaa ja nostaa kattilan hellalle. Hernekeitto on ollut Sepon ruokalistalla jo tovin ja häntä alkaa tosissaan kyllästyttää. Äkkiä Seppo päättääkin - huomenna hän soittaa Tyynelle ja kysyy jonkin hyvän lihasopan reseptin, muutenhan hän muuttuu herneeksi koko mies!

Laku-kissa singahtaa alas uunilta heti, kun se kuulee Sepon kolistelevan ruokakuppia. Se tassuttelee kuppiensa ääreen kehräten. Mutta mitä ihmettä – ei taaskaan kalaa! Kulhossa odottaa joitakin oudolta tuoksuvia ruskeita nykeröitä, jotka rouskuvat hassusti hampaissa. Kaikenlaista sitä kissankin odotetaan syövän, Laku miettii. Se nuuskaisee ruokaa, latkii vähän vettä päälle ja hyppää takaisin uunin päälle nukkumaan. 

Seppo katsoo karvaista ystäväänsä kummissaan. Yleensä Laku söi ateriansa hyvällä ruokahalulla, mutta nyt se tuskin koski ruokaansa. 
- Voi siima sentään, sinä et taida pitää tuosta kissanruoasta, Seppo toteaa päätään raapien. Laku mulkaisee isäntäänsä ja kääntää kylkeä uunin päällä.
- Selvä, Seppo tuumaa. - Katsotaanpas, mitä muuta jääkaapista löytyy.

Sepon hernekeitto on jo palaa pohjaan hellalla, kun hän yrittää maanitella kissaa syömään edes jotakin. Hetken päästä kaikki vaihtoehdot on käyty läpi – vanhanpojan jääkaappi ei ollut sisällöltään kovin monipuolinen. Seppo yrittää vielä:
- Kaurapuurohan on hyvää, mikset sinä pidä siitä? Entäs tämä juusto?
Mutta ei - Laku pysyy sitkeästi uunin päällä ja mököttää. Viimein Seppo huokaa:
- Hyvä on, minä luovutan. Mennään huomenna torille etsimään parempaa apetta. Minä otan nyt tätä hernekeittoa.

Aamuyöllä Seppo herää korviavihlovaan nau'untaan. Laku istuu edelleen uunin päällä ja mouruaa hurjalla äänellä. Seppo peittää korvansa tyynyllä ja yrittää saada uudelleen unta, mutta se on turhaa – hän on jo aivan hereillä. 
- Sama kai tässä sitten on nousta, Seppo tuumaa ja nousee sängystä. Hän laittaa kahvinkeittimen päälle ja istuutuu keittiön pöydän ääreen venytellen. Kissa jatkaa väsymätöntä konserttiaan, mutta Seppo päättää olla kuuntelematta. Hän lukisi aamun lehden rauhassa ja lähtisi vasta sitten torille.

Kahden tunnin päästä Sepon hermot alkavat jo kiristyä. Kissa naukuu edelleen väsymättä ja Sepon hermot ovat riekaleina. Lopulta Seppo karjaisee:
- HYVÄ ON! Tule, katti, mennään!
Laku lopettaa konserttinsa kuin seinään ja hyppää kiltisti uunilta alas. Seppo vetää saappaat jalkaansa ja astuu ulos tuhahdellen, voitonriemuinen kissa vanavedessään.

Seppo on varsin rauhallinen mies, eikä vimmastu turhista. Nyt hän on kuitenkin suivaantunut ja lompsii kohti Mailandian toria happamana. Kaikkea sitä, joutua nyt kissan takia heti aamutuimaan torille! Mitähän ihmettä hän keksisi, kalaa tuskin oli tarjolla muillakaan pyydystäjillä.

Kello on kuusi aamulla, kun Seppo ja kissa saapuvat torille. Aukio on vielä hiljainen, mutta muutama kauppias jo pystyttää kojujaan. Seppo katsoo ympärilleen. Pottulan Pena on jo omalla kojullaan perunoineen ja viittoo Seppoa luokseen.
- No mutta, sehän on Seppo! Mitäs sinä täällä näin aikaisin teet, ja noin happamalla naamalla, Pena kysyy ihmeissään.
Seppo huokaa kissaansa osoittaen:
- Kissa on huutanut koko yön kuin palosireeni, tulin etsimään sille jotain kalan korviketta. En ole päässyt näiden kelien takia kalaan pitkään aikaan!
Pena taputtaa ystäväänsä olkapäälle ja sanoo:
- Voi pahus, harmillista! Säät ovat kyllä olleet kummalliset tänä talvena. Mutta kuulepas, minulla taitaa olla sinulle ratkaisu.
Seppo kuuntelee tarkkaavaisena. Pena jatkaa:
- Katsopas tuonne selkäsi taa. Yksi uusi myyjä aloitti tuossa kojussa vasta eilen, kauppasi ainakin silloin kalaakin! Jostain kauempaa varmaan, en ole koskaan nähnyt. Mukava ihminen joka tapauksessa, hän tuumaa.
Seppo kääntyy ympäri ja kas! Joku tosiaankin asetteli esille kalaa kojussaan. Seppo kiittää ystäväänsä ja lupaa tulla pian kylään. Laku-kissa viilettää jo kohti kalan tuoksua, kun Seppo lähtee astelemaan torin toiselle laidalle. Kalamiehen mieliala kohoaa joka askeleella.
- Voi veljet, Seppo miettii, - tänään onkin kalasoppapäivä!

Kojun luona Seppo katselee valikoimaa vesi kielellä – siikaa, lohta, kuhaa, haukea... Kaikkea löytyi! Voihan siima sentään, mitähän hän ostaisi...
Samalla hetkellä kojun takana hääräilevä kauppias kääntyy ympäri ja Sepon ajatus katkeaa.
- Mitä saisi olla? kysyy naisääni ja Sepon posket punehtuvat. 
Hän ei kykene muuta kuin ajattelemaan:
- Siinäpä vasta nainen!

Kahdeskymmenesseitsemäs luku: Punalakki pulassa

Marraskuun viima tuo tullessaan ensilumen Mailandiaan. Valkoinen lumivaippa peittää Martin karkkiviljelmät ja Pottulan perunapellot. 

Lumen alla on myös Pottulan perunakellari, jossa pieni punalakki punnitsee vaihtoehtojaan. Eksyminen oli tosiasia ja hänen pitäisi nyt päättää, keneltä pyytää apua. Hän oli kurkkinut naapuruston ikkunoista viime päivät ja kerännyt rohkeutta. Tonttu kun oli, punalakki oli tottunut vain hiljaisen rauhallisiin tiedustelutehtäviin – ihmisille puhuminen jännitti vietävästi ja oikean yksilön löytäminen vaati tarkkaa tutkimustyötä.
- Nyt se on päätetty, tonttu sanoo itsekseen päättäväisenä.
- Pyydän Martilta apua.

Martti ja Tyyne ovat jo menossa nukkumaan, kun ulko-ovelta kuuluu varovainen koputus. Martti ajattelee ensin kuulleensa harhoja, mutta kun koputus toistuu, hän kysyy Tyyneltä:
- Taidan käydä katsomassa ovella, aivan kuin joku olisi koputtanut.
Tyyne nyökkää ja Martti suuntaa ulko-ovelle.
Kun ovi avautuu, Martti katsoo kummastuneena ympärilleen. Mitään ei kuitenkaan näy.
- Eriskummallista, Martti sanoo päätään raapien. - Olisin voinut vaikka vannoa kuulleeni koputuksen.
- Anteeksi, pieni ääni sanoo.
Martti jää kuuntelemaan.
- Kuka puhuu? Missä sinä olet, Martti kysyy ihmeissään.
Äkkiä Martti tuntee housunlahkeessaan nykäisyn. Hän katsoo alas ja kas – hänen jalkojensa juuressa kyhjöttää pienenpieni tonttu.
- No mutta, kukas se sinä olet, Martti kysyy.
Tonttua jännittää ja se ei saa sanaa suustaan. Se katsoo vaivautuneena maahan ja siirtää hermostuneena painoa jalalta toiselle. Voi vietävä, kun oikein tutisuttaa, tonttu ajattelee.
Martti huomaa pian tontun ujouden ja pyytää tätä sisälle lämmittelemään. Tonttu vilkaisee Marttia nopeasti ja sanoo hiljaa:
- Kiitos.
Tonttu vilahtaa sisälle taloon kuin salama ja hetkessä se on kiivennyt jo uunin päälle lämmittelemään. Se istuu uunin reunalla jalkojaan heilutellen, kun Martti tulee huoneeseen.
- Ottaisitko kaakaota, Martti kysyy.
Pieni punalakki nyökkää ja ajattelee – tämä taisi olla oikea paikka.

Martti kaataa kuumaa kaakaota pienenpieneen kuppiin ja ojentaa sen tontulle. Sitten hän istahtaa nojatuoliin omaa kaakaomukiaan hörppien. Martti on hetken hiljaa ja katselee ulos ikkunasta. Lopulta hän kysyy:
- Vieläkö viluttaa? Kaakaota on lisääkin, jos tahdot.
Tonttu pudistaa päätään ja sanoo:
- Kiitos, tämä riittää.
Martti katsoo pientä olentoa mietteliäänä. Tonttu oli todella pieni, vain polvenkorkuinen. Sillä oli punainen lakki ja punainen tonttupuku. Vihreissä tonttusaappaissa oli hassut, käyrät kärjet. 
Martti hämmentää kaakaotaan. Hän on juuri kysymässä jotain, kun pieni punalakki alkaa puhua.
- Minä olen eksyksissä. Pukki antoi minulle kartan, mutta se lensi pois tuulen mukana. En tiedä, miten pääsen takaisin kotiin!
Tonttu kertoo tarinaansa ensin hiljaa, sitten sen ääni voimistuu epätoivoiseksi nyyhkytykseksi. Se katsoo Marttia kyyneltynein silmin ja kysyy:
- Martti, voisitko sinä auttaa minua löytämään kotiin?

Martti on liikuttunut – pikkutonttu oli niin kovin pelokkaan oloinen ja sitä varmasti odotettiin Korvatunturilla. Martti sanoo:
- Tottakai minä autan! Juohan kaakaosi loppuun niin teen sinulle pedin tuohon sohvalle – aamulla teemme suunnitelman!
Tontun suupielissä nykii – mitäs nyt, häntä hymyilyttää! Se olikin ensimmäinen kerta moneen päivään, tonttu miettii. Se kömpii Martin antaman viltin alle ja sulkee silmänsä – hän olisi turvassa täällä lämpimässä.

Aamulla Martti kertoo Tyynelle koko tarinan heti herättyään.
- Mitä ihmettä, ihan oikea tonttu! En kyllä usko ennen kuin näen, Tyyne ihmettelee.
Martti vakuuttaa:
- Kyllä, ihan oikea tonttu! Meidän täytyy auttaa häntä, pikkukaveri oli ihan kylmissään ja peloissaan. Tiedätkö sinä, missä suunnassa Korvatunturi on?
Tyyne näyttää mietteliäältä. 
- En ole ihan varma, hän sanoo. - Mutta taidan tietää jonkun, joka tietää.

Martti ja Tyyne astelevat varovasti makuuhuoneesta olohuoneeseen. On varhainen aamu ja kolmoset nukkuvat vielä. Ja niin nukkuu tonttukin – viltin alta kuuluu hentoinen kuorsaus. 
Tyyneä naurattaa:
- Voi mikä suloisuus hän on! Syököhän hän puuroa? Martti nyökkää ja sanoo:
- Luulen niin. Ainakin hänellä on varmasti nälkä.
Samassa tontun silmät avautuvat ja hän näkee Martin ja Tyynen edessään. Tonttu hätääntyy ja pinkaisee taas uunin päälle piiloon. Martti yrittää rauhoitella tonttua:
- Anteeksi, pikkuinen! Minä tässä vain, Martti. Ja tässä on Tyyne, hän esittelee.
Kohta tonttu kurkkaakin varovasti uunin reunan yli.
- Hei, Tyyne. Sanoitko jotain puurosta?
Tyyneä ja Marttia naurattaa – aamupuurolle siis!

Tonttu syö puuroa hyvällä ruokahalulla ja kertoo hiljaa tarinaansa. Se oli ensimmäistä kertaa yksin tiedustelumatkalla ja Joulupukin antama kartta oli lähtenyt tuulen mukaan. Tonttu, Taneli nimeltään, oli kierrellyt lähiseutuja jo tovin, kun hän vihdoin löysi Pottulan perunakellarin suojakseen. 
- Seurasin perunatalkoitanne salaa ja vaikutitte mukavilta. Ajattelin, että täällä saattaisin olla turvassa, Taneli kertoo mietteliäänä.
Tyyne nyökkää ja sanoo:
- Minulla on sinulle ehdotus, tonttu-pieni. Ystäväni on käynyt aikoinaan Korvatunturilla ja luulen, että hän osaisi auttaa meitä. Lähtisitkö kanssani tapaamaan häntä?
Taneli-tonttu katsoo Tyyneä pelokkaasti ja ottaa häntä kädestä. Lopulta Taneli nyökkää:
- Hyvä on. Mutta vain jos sinä pidät minusta huolta!

Martti jää kotiin kolmosten kanssa, kun Taneli ja Tyyne lähtevät tapaamaan Tyynen ystävää. Tyyne on luvannut hoitaa puhumisen, joten Tanelia jännittää vain vähän. 
- Tämä ystäväsi, Taneli kysyy. - Missä talossa hän asuu?
Tyyne hymyilee salaperäisesti:
- Ei hänellä taloa ole, hän asuu metsässä!

Taneli taapertaa Tyynen perässä lumessa, kun he suuntaavat pöllömetsän siimekseen. Huu Pöllönen on unilla kotipuunsa oksalla, kun vieraat saapuvat. Pöllöherra herää kuitenkin pian ja virkkoo:
- Huu, ohoo, huu! Tervetuloa kylään, huu. Suokaa anteeksi, olin päiväunilla. Näin vanhempana sitä joutuu ottamaan useammat unoset päivässä, että jaksaa, huhuhuuu.
- Anteeksi, että herätimme! Uusi ystävämme Taneli tulee Korvatunturilta, mutta hän on eksynyt. Kerroin hänelle, että Korvatunturi on sinulle tuttu paikka, Tyyne sanoo.
Taneli katsoo tontuntossujensa kärkiä. Häntä ujostuttaa. 
Huu sanoo:
- Älä pelkää, pikkuinen, huu! Minä olen Huu Pöllönen, tämän metsän vanhin pöllö. Vai että Korvatunturilta, minäkin olen käynyt siellä useasti, huhuu. Olin nuorempana Joulupukin pikakirjelähettinä, se oli mukavaa puuhaa.
Taneli nostaa katseensa uteliaana ja sanoo hiljaa nyökäten:
- Kyllä, minä olen Korvatunturilta. Olen ensimmäistä kertaa yksin liikkeellä ja kadotin karttani. En tiedä, miten pääsen takaisin kotiin! Mailandiassa on mukavaa väkeä, mutta Joulupukki ja Joulumuori ovat jo varmasti huolissaan. Ja sitäpaitsi, minulla on vielä monta kirjettäkin vietävänä! Voisitko sinä auttaa?
Huu nyökkää hitaasti. Hän katsoo Tanelia mietteliäästi, pää kallellaan. Hetken päästä hän lennähtää alas puusta aivan Tanelin viereen ja sanoo:
- Huu, kokeillaanpas yhtä juttua. Hyppää kyytiin, Taneli!
Taneli katsoo pöllöä hetken ihmeissään, mutta hyppää sitten kevyesti pöllön selkään.
Sitten Huu jo huudahtaakin:
- Pidä kiinni, huhuuuuuuuu!
Ja niin Huu Pöllönen nousee ilmaan, Taneli Tonttu selässään. Tyyne katsoo näkyä hymyillen ja taputtaa käsiään. Kohta kaksikko kaartaakin takaisin alas Tyynen luo. Tanelin silmät loistavat kun hän laskeutuu pois Huun selästä. Lentäminen oli ihanaa!

- Jaahas, huu, aivan kuin arvelinkin. Sinusta tulisi oiva express-tonttu, olet juuri sopivan painoinen lentämiseen ja pysyt kyydissä hienosti, Huu kehuu Tanelia. Hän jatkaa:
- Minä voin viedä sinut kotiin, huhuu, voisin samalla käydä tervehtimässä Joulupukkia.
Taneli pistää samassa oikein tanssiksi, niin iloinen hän on. Hän pääsisi jouluksi takaisin kotiin!

Ilta on haikea, kun Martti ja Tyyne hyvästelevät uuden ystävänsä. Huu ja Taneli ovat jo melkein valmiina lähtöön – he nousisivat ilmaan heti pimeän tultua.
- Voi kun voisit viipyä vähän kauemmin, Martti harmittelee. Taneli nyökkää:
- Tiedän, olisi ollut mukavaa jäädä. Mutta Joulupukki odottaa minua, Korvatunturilla riittää paljon puuhaa! Ja niin – odotan jo kovasti lentomatkaa Huun kanssa, lentäminen on huisin kivaa!
Martti nauraa lämpimästi ja sanoo:
- Ehkä sinun täytyy kysyä Joulupukilta, pääsisitkö ensi jouluksi lentotehtäviin?
Taneli punastuu ja nyökkää:
- Niin olen vähän ajatellutkin, jos vain uskallan.
Huu taputtaa Tanelia olalle ja sanoo:
- Eiköhän sinulle paikka löydy, huu, minä voin suositella sinua Joulupukille!

Tyyne antaa Tanelille pienen eväspussin matkaa varten ja halaa tätä hellästi.
- Tulethan käymään toistekin?
Taneli nyökkää:
- Varmasti tulen, ehkäpä ensi jouluna taas! Hei hei, Martti ja Tyyne, ja kiitos avusta!

Taneli hyppää Huu Pöllösen selkään ja tarraa lujasti tämän niskasulkiin. Huu levittää siipensä ja pian he ovatkin jo ilmassa. 
Tyyne ja Martti vilkuttavat, kunnes kaksikko katoaa pimenevään talvi-iltaan. Tyyne huokaa syvään:
- Voi, olipa siinä pienelle tontulle seikkailua yhdeksi jouluksi. Toivottavasti hän pääsee turvallisesti kotiin. Martti nyökkää:
- Ihan varmasti pääsee, Huu on kokenut ja taitava lentäjä. Ehkäpä tälläkin oli jokin tarkoitus – jos Joulupukki sijoittaakin Tanelin nyt lentotehtäviin!
- Se olisi hienoa, Tyyne hymyilee. - Siinä ujossa pienessä tonttupojassa on suurta rohkeutta, kun se vain pääsee esiin.

***

Jouluaattona Karkkifarmin lahjaröykkiö on tavallista suurempi, kun kolmoset viettävät ensimmäistä jouluaan ja Hipposen perhe on saapunut saman juhlapöydän ääreen. Ison urakan jälkeen melkein kaikki paketit on avattu – paitsi yksi, joka on piilossa kuusen alla. Himpula huomaa sen ja alkaa tavata pakettikorttia:
- Tämä alkaa... ehkä Ö:llä? Kenen nimi alkaa Ö:llä?
Ennen kuin kukaan ehtii kieltää, Hattara ottaa paketin pikkuveljeltään ja sanoo tietäväisenä:
- Annas kun minä katson, ethän sinä osaa vielä edes lukea! Tämä on... Martille ja Tyynelle! Ja tässä lukee, että lähettäjä on joku... eks... ekspertti! Eikun...
Martti tulee katsomaan pakettikorttia lähemmin. Siihen on raapustettu pienillä, haparoivilla kirjaimilla: Hyvää Joulua Martille ja Tyynelle! Toivoo, Express-Tonttu Taneli.
Martti avaa paketin – sieltä paljastuu kaunis, pyöreä kompassi. Kompassiin on kaiverrettu koukeroisin kirjaimin: “Ettei kukaan enää eksyisi.”
Marttia naurattaa niin, että hänen pyöreä vatsansa hytkyy. 
- Tämä on joulun paras lahja!

***

Ulkona sataa hiljalleen lunta. Samaan aikaan Korvatunturilla seikkailunsa ansiosta Express-Tontuksi ylennetty Taneli ottaa jo kolmannen kulhollisen riisipuuroa ja miettii matkaansa Mailandiaan. Kaikella oli tosiaan tarkoituksensa! 
Kun Taneli on kauhonut puurokulhon tyhjäksi, sen pohjalla näkyy jotain hassua. 
Se on manteli.


Kahdeskymmeneskuudes luku: Pottuja ja mukuloita

Kun Seppo ja Laku ovat palanneet kalareissultaan, Sepon puhelin pirisee taas. Puhelimen päässä on Martti, joka pyytää Seppoa lastenhoitoavuksi. Kaverukset vaihtavat nopeasti kuulumiset. Seppo kertoo uudesta kalakaveristaan Lakusta, Martti puhelee syksyn talkootöistä. Sitten Martti kysyykin:
- Mutta niin, talkoista puheen ollen - Pottulassa pidetään viikon päästä vuotuiset perunannostotalkoot ja haluaisimme kovasti Tyynen kanssa mukaan. Ajattelimme kysyä, josko katsoisit pikkuisia hetken? Olemme vain pari tuntia poissa kolmosten päiväuniaikaan. Mitäs sanot? Saisit laatuaikaa kummipoikasi kanssa, Martti ehdottaa.
Seppo miettii hetken ja sanoo sitten:
- Tottahan toki! Olen ollut siskonpoikiakin kaitsemassa aikoinaan, ja heitä oli sentään viisi!
Martti nauraa hekottaa langan päässä.
- Hieno juttu! Pääsetkö tulemaan talkoopäivänä vaikka puoliltapäivin?
Seppo lupautuu lastenvahdiksi kahdeksitoista ja hyvästelee Martin puhelimessa. Mukavaa vaihtelua, Seppo ajattelee hyväntuulisena. Perunatalkoissakin oli aina mukavaa, mutta pikku-Makeiset olisivat varmasti ainakin yhtä vallatonta seuraa. Lapset olivat vielä niin pieniä, että ne vain söivät ja nukkuivat. Eiväthän he osanneet vielä edes kävellä!
- Pikkujuttu, Seppo sanoo kissalleen. - Minä hoidan homman!
Laku naukaisee hyväksyvästi ja hyppää Sepon sängylle kehräämään.

***

Seuraavalla viikolla Seppo saapuu pirteänä Martin ja Tyynen luo. Martti ja Tyyne näyttävät vielä kolmosten lempilelut ja välipalat.
- Tässä purkissa on porkkanasosetta ja tässä maidonvastiketta, Tyyne selittää Sepolle jääkaapilla. Tyyne jatkaa:
- Mutta he ovat juuri syöneet, kohta heitä varmasti alkaa nukuttaa. Kaikki kolme ovat nukkuneet jo hienosti päiväunia! Nimet on kaiverrettu jokaisen kehdon päätyyn ja tutit ovat lipaston päällä... Seppo hymyilee ja taputtaa Tyyneä rauhoitellen olalle.
- Kyllä minä pärjään, älkää huoliko. Te olette ihan naapurissa ja vieläpä puhelimen päässä, minä ja mukulat pärjäämme hienosti!
Tyyne huokaa.
- Olet varmasti ihan oikeassa, Seppo-hyvä. En vain ole ollut vielä usein heistä erossa, minulle tulee heitä ikävä!
- Ymmärrän toki, Tyyne! Pidän heistä huolta kuin omistani, Seppo vakuuttaa. Tyyne nyökkää hyväksyvästi hymyillen.

Martti ja Tyyne huiskuttavat hyvästiksi ja lähtevät ämpäreineen kohti Pottulaa. Martti kuulee Tyynen niiskuttavan.
- Mikäs nyt, kultaseni, Martti kysyy huolestuneena.
- No kun lapset kasvavat niin nopeasti!
Marttia naurattaa. Hän kaappaa Tyynen kainaloonsa. Kohta Tyynekin purskahtaa nauruun.
- Olemme me sitten höpsöjä, Martti! Tätä se vanhemmuus kai teettää...

Kolmoset puuhastelevat olohuoneen leikkimatolla jokellellen, kun Martti ja Tyyne lähtevät. Seppo myhäilee - olivatpa kolmoset rauhallista sakkia! Hän kurkkaa ikkunasta - Pottulaan alkoi jo kertyä talkooväkeä. Seppo juttelee kolmosille:
- Siellä ne äiti ja isäkin viilettävät! Katsokaa vaikka, tuol...
Kun Seppo kääntyy takaisin katsomaan vauvoja, enää Saimi istuu leikkimatolla. Hän kikattaa ilkikurisesti. Seppo nielaisee ja alkaa etsiä Paavoa ja Leenaa katseellaan. Ja kas - Paavo ryömii kohti eteistä, kun taas Leena on jo keittiön kynnyksellä. Osaavatko ne ryömiä noin nopeasti, Seppo tuskailee.
Ei tämä tainnutkaan olla niin yksinkertaista!

Kahdenkymmenen minuutin kilpajuoksun jälkeen Seppo onnistuu saamaan kaikki kolme mukulaa takaisin näköpiiriinsä olohuoneen leikkimatolle.
- Noniin, nyt minun vain täytyy viihdyttää teitä, kunnes on päiväuniaika. Hienoa. Mitäs täältä löytyisikään, Seppo puhelee kolmosten lelulaatikkoa kaivellessaan.
- Hahaa! Käsinukkeja! Kuulkaas muksut, esitys alkaa!

Seppo esittää käsinukeilla koiran ja sammakon seikkailuja, mutta kolmoset löytävät koko ajan jotain jännittävämpää näköpiiristään. Seppo kokeilee kaikkea - piirrettyjä, ilveilemistä, palikoita, palloja ja kaikkea mahdollista. Mutta turhaan - kolmoset sen kun ryömivät ja kikattelevat, eikä yhdelläkään heistä ole aikomustakaan mennä päiväunille. Kummisetä laitettiinkin nyt lujille! Kun jokaisen mukulan vaipatkin on kertaalleen vaihdettu, Seppo alkaa jo uupua - milloinkas Martti ja Tyyne tulisivatkaan kotiin?

Vähän ajan päästä Martti ja Tyyne saapuvatkin. Varsinkin Tyyneä jännittää, miten Sepolla on sujunut kolmosten kanssa. Kun Martti ja Tyyne astuvat sisälle taloon, on kuitenkin hiirenhiljaista.
- Psst, Seppo, vieläkö kolmoset nukkuvat, Tyyne kuiskaa olohuoneeseen.
Seppoa ei kuitenkaan näy missään.
- Martti, missä Seppo ja lapset ovat, Tyyne kysyy jo vähän hätääntyneenä.
Martti hyssyttelee vaimoaan. Hän on lastenhuoneen ovella ja viittoo Tyynen luokseen naurua pidätellen. Kolmoset tuhisevat kukin omassa kehdossaan, mutta huvittavin näky on Seppo - hän on nimittäin nukahtanut keinutuoliin satukirja naamansa päällä.
- Taisi olla rankka päivä, Martti hihittää ja sulkee lastenhuoneen oven.

Illemmalla koko Makeisen perhe ja uupunut lastenvahti Seppo kokoontuvat päivälliselle. Tyyne on tehnyt suuren kattilallisen perunamuusia - Pottulan perunoista tietenkin!
- Mainiota muusia, kerrassaan! Millainen sato oli tänä vuonna, Seppo juttelee.
- Kiitos, Seppo! Sato oli oikein hyvä, saimme Pottulan molemmat kellarit melkein täyteen, Tyyne vastaa iloisesti. Martti jatkaa:
- Kyllä siinä hiki tuli kerätessä, pottuja riitti! Vaikka rankempaa sinulla taisi olla, hän kiusoittelee Seppoa. Kaveruksia naurattaa - tämän testin jälkeen Seppo-kummi selviäisi melkein mistä vain!

***

Syksy hämärtyy hämärtymistään ja pian onkin jo marraskuu. On tuulinen yö, kun pieni punalakki itkeä tihrustaa Pottulan kellarin hämärässä. Kotipuolessa annettu kartta oli lähtenyt syystuulen mukaan ja pikku-ukko on ymmällään. Miten hän nyt löytäisi tien takaisin kotiin? Oivoi kurjuutta!

Punalakki kääriytyy tyhjään perunasäkkiin ja päättää jatkaa päivän valjettua. Ehkä joku täällä Mailandiassa auttaisi häntä, täällä oli tunnetusti paljon kilttejä lapsiakin, punalakki miettii ja sulkee silmänsä.

Kahdeskymmenesviides luku: Kalakaverit

Seppo ja kissa tuijottavat toisiaan herkeämättä. Kisu-raukka vapisee – sitä taitaa jännittää uusi tuttavuus.
Seppo avaa vihdoin suunsa ja sanoo varovasti:
- Tervepä terve, minä olen Seppo Silakka. Mistäs sinä tänne minun mökkiini olet tupsahtanut?
Kissa ei liikahdakaan. 
Seppo ottaa varovaisen askeleen kissaa kohti. 
Samassa kissan karvat nousevat pystyyn ja se juoksee salamannopeasti mökin nurkkaan, Sepon sängyn alle -  VIUH! 
- Jaahas, Seppo sanoo itsekseen. - Onpas harmillista, että uusi kaveri on niin arkaa sorttia! 
Hän päättää fileroida hauen loppuun ja laittaa sen uuniin muhimaan. Jospa maukkaan hauen tuoksu houkuttelisi karvakaverin sängyn alta näkyviin!

Myöhemmin illalla Seppo täyttää Mailandian Sanomien ristikkoa pyjamassaan. Vähän väliä hän katsahtaa sängyn luo, mutta minkäänlaista liikettä ei näy. Hän oli aikansa yrittänyt maanitella kissaa syömään haukea, mutta se oli kököttänyt koko illan päättäväisesti nurkassaan. 
Seppo päättää painua pehkuihin – huomenna olisi taas paljon tehtävää. Jospa kisukin rohkaistuisi yön aikana!
Juuri kun Seppo on saamassa unen päästä kiinni, jokin kömpii hänen jalkojensa päälle nukkumaan. Hämärässä kuuluu suloinen kehräys, jonka ääneen Seppo nukahtaa hymyillen.

***

Sepon herätyskello pärähtää soimaan seuraavana aamuna tasan kello kuusi, kuten joka aamu. Seppo ponkaisee ylös sängystä ja laittaa aamukahvin tulemaan. Kun hän on istahtamassa paikalleen aamiaispöytään, hän melkein säikähtää – kissa istuu penkin päässä silmät suurina ja sanoo hiljaa:
- Mjau, vieläkö sitä haukea olisi tarjolla?
Ja onhan sitä. Seppo lohkaisee hauesta palasen pienelle lautaselle ja asettaa sen kissan eteen. Kissa lipoo haukilautasen putipuhtaaksi ja hyppää penkiltä matolle peseytymään. 
Seppokin kauhoo puuroa suuhunsa ja vilkuilee välillä lattialle. Martti ja Pena eivät kyllä uskoisi, kun hän kertoisi, että hänellä on kotonaan puhuva kissa!
Äkkiä kissa naukaiseekin taas:
- Mjau, kiitos! Ruoka oli hyvää. Lähdetkö tänäänkin järvelle, pääsenkö mukaan?
Seppo katsoo kissaa hämillään ja raapii päätään kummastuneena.
- No mikäs siinä, hän vastaa.
Ei tämä juuri kummemmaksi voi mennä, Seppo miettii.

Seppo vetää jalkaansa kumisaappaat ja pukee takin ylleen. Päähän painetaan tuttu kalastajalakki, selkään rispaantunut reppu.
- No niin, kissa… öö. Mikäs sinun nimesi oikein olikaan, Seppo kysyy takellellen. Kissa katsoo Seppoa kummastellen.
- Nimi? Ei minulla ole nimeä. Pitäisikö olla? 
Seppoa naurattaa:
- Heh, no eihän se pakollista ole. Mutta kissoja on niin monta, ja sinua on vain yksi. 
Kissa näyttää mietteliäältä. Kohta se sanookin:
- Olet ihan oikeassa, Seppo. Enhän minäkään sano sinua mieheksi tai ukoksi tai ukkeliksi! Mutta mikä minun nimeni voisi olla? 
Kaverukset seisovat eteisessä mietteliään näköisinä. Äkkiä Seppo älyää:
- Entä jos nimesi olisikin Laku? Olet yhtä mustakin, hän selittää.
Kissa sanoo silmät loistaen:
- Voi, se on hieno nimi! Laku. Joo, minä pidän siitä. 
Seppo hymyilee leveästi ja sanoo:
- No niin, Laku, joko mennään? 
Laku nyökkää innokkaana ja pujahtaa ovenraosta kuistille. Seppo menee perässä ja sulkee oven. 
Ja niin he lähtevät yhdessä järvelle, mies ja hänen kissansa.


Juuri kun Seppo on sulkenut oven, lankapuhelin pärähtää soimaan. Se pirisee pirisemistään, mutta Seppo ei enää kuule. Vene on jo vesillä ja Laku hypännyt veneen kokkaan. 


Seppopa ei tiedäkään, mikä haastava tehtävä häntä langan päässä odottaa...

Kahdeskymmenesneljäs luku: Uskomaton kesä


Martti on hämillään – hänkö muka istuttanut marmeladin taimet kukkapenkkiin? Miksi ihmeessä hän niin tekisi?
- Nyt kyllä juksaat, Martti puolustautuu punastellen.
Tyyne pudistaa päätään:
- En minä sinua juksaa, sinä se olit! Heräsit aamuyöllä ja sanoit istuttavasi taimet vielä ennen auringonnousua. Kuulostit varsin päättäväiseltä, Tyyne nauraa.
Martti raapii päätään kummastuneena. Äkkiä Seppo tajuaa:
- Sinä olet kävellyt unissasi, Martti! Kolmoset ovat valvottaneet teitä kovasti, eikö vain?
Martti nyökkää. Seppo jatkaa:
- Isäni käveli unissaan jatkuvasti ollessaan todella väsynyt. Kerran hän heräsi sängystä kumisaappaat jalassaan – hän oli käynyt peltotöissä keskellä yötä!
- Onpa eriskummallista, että kun on liian väsynyt, nouseekin sängystä ylös! Eihän siinä ole mitään tolkkua, Martti pohtii. Ihmiset ovat hassuja kapistuksia!
Seppo nyökkää:
- Unissakävelijät tekevät vaikka mitä hassutuksia, ei ole ihme, että taimesi päätyivät väärään paikkaan. Haluatko, että autan sinua siirtämään ne?
Martti nyökkää hymyillen:
- Haen vain lapion varastosta, niin ryhdytään toimeen! Harmillista, että yöllinen puuhasteluni meni näin hukkaan, hän naureskelee.
Tyynekin hihittää vieressä:
- Katsotaan, mitä kukkapenkistä löytyy huomenna!

Ystävykset puuhastelevat taimien parissa tovin, mutta lopulta ne päätyvät oikeaan paikkaan – muiden makeisten joukkoon. Martti ja Seppo poimivat vielä päivän aikana kypsyneet makeiset ja suuntaavat takaisin karkkivarastolle. Päivän työt oli tehty!

****

Pian onkin jo kesäkuu ja kolmosten ristiäispäivä. Marttia ja Tyyneä jännittää – mitähän mieltä heidän ystävänsä olisivat lasten nimistä? He olivat päättäneet pitää nimet visusti salassa ristiäisiin asti, vain vierailulla yhä oleva Kerttu-täti tiesi nimivalinnoista. Naapurissa asustavat pienet virtahevot Hattara ja Himpula olivat esittäneet omat toivomuksensa nimien suhteen.
- Ruusunen! Niin kuin prinsessa Ruusunen, Hattara oli huudahtanut eräänä päivänä.
- Tai Tuhkimo, se on kaikkein kaunein prinsessa, oli Himpula jatkanut.
Kuten arvata saattaa, Martti ja Tyyne olivat kuitenkin pitäytyneet alkuperäisessä suunnitelmassa - vaikka heillä kaksi varsin ihanaa prinsessaa nyt olikin.

- Minusta valitsimme lapsille hienot nimet, Martti sanoo. Hän tekee tilaa olohuoneeseen ristiäisiä varten – pappi ja vieraat saapuisivat pian. Tyyne nyökkää vieressä, yksi pienokainen sylissään:
- Olen samaa mieltä! Ja ihanaa päästä kutsumaan lapsia omilla nimillään, tämä salailu on ollut välillä hankalaa. Toivon vain, että Kerttu-tätikin osaa pitää salaisuuden h-hetkeen saakka, Tyyne naurahtaa.
Samassa pikkuinen Tyynen sylissä alkaa itkeä. Hetken hyssyteltyään Tyyne ymmärtää yskän:
- Jaahas, vielä yksi vaipanvaihto ennen tositoimia!
Martti tarjoutuu auttamaan, mutta Tyyne sanoo:
- Minä voin mennä, nosta sinä kukat juhlapöytään ja odottele Uskoa. Hän saapuu varmasti aivan pian!
Martti nostaa kukat juhlapöytään ja hymyilee. Kaikki oli nyt valmista! Toivottavasti vauvat jaksaisivat juhlallisuudet kiltisti, ihastelijoita varmasti riittäisi tänään.

Pian ovelta kuuluu koputus, ja Mailandian pappi Usko Herranen saapuu paikalle. Ei mene kauaa, kun paikalle saapuvat myös ristiäisvieraat – Seppo, Pena, Pirkko ja Hipposten koko perhe. Pieniä virtahepoja jännittää  – he tuskin malttavat pysyä paikoillaan. Tyyne ja Kerttu-täti tuovat vauvat lastenhuoneesta, jokaisen oman sylikumminsa hoiviin. Pirkko ja Helmi pitelevät tyttöjä käsivarsillaan tottuneesti, mutta Seppoa jännittää. Martti kuiskaa ystävänsä korvaan:
- Hienosti menee, kuoma!
Seppo nyökkää ja myhäilee kohta tyytyväisenä Martin ja Tyynen poika sylissään. Hän, Seppo Sakari Silakka, olisi ensiluokkainen kummi!

Usko Herranen on myös hermostunut. Hän on nukkunut aamulla pommiin, eikä ole millään löytänyt silmälasejaan. Usko oli jo hieman vanhempi herrasmies, ja lukeminen oli hänelle hieman haastavaa ilman kakkuloita.


- Eiköhän tämä tästä, Usko miettii.
Seremonia sujuukin varsin hienosti ja vauvat ovat kiltisti. Kun on aika julkistaa lasten nimet, Usko kaivaa pukunsa taskusta pienen paperilapun – hän on merkinnyt kolmosten nimet muistiin varmuuden vuoksi. Hänen muistinsa saattoi välillä tehdä tepposet, olihan hänellä jo ikääkin.
Seppo astuu kastemaljan eteen pojan kanssa ja Usko tavaa paperistaan:
- Minä kastan sinut, Pa… Paa… Pallo?
Hattara tirskahtaa.
Paavo, Martti kuiskaa nopeasti.
Usko yskähtää hermostuneesti.
- Ni-niinpä tosiaan, Paavo. Paavo… Paavo Hermanni Makeinen!
Kerttu-täti pyörittelee silmiään. Kaikenlaisia papparaisia sitä päästettiin näihin hommiin!

Usko jatkaa sitkeästi seremoniaa kömmähdyksestä huolimatta. Muistipaperi näyttää kuitenkin entistä sumeammalta, pahkeinen, mikäs tuo kirjain oikein olikaan…
Martti pyyhkii hikeä hermostuneena – Usko ei näköjään pitänyt minkäänlaista kiirettä! Mikäpä kiire Martillakaan olisi ollut – vauvat vain alkoivat jo hermostua kastepuvuissaan.

On Helmin vuoro tuoda kummilapsensa kastettavaksi. Usko jatkaa nenä kiinni pikkuruisessa muistilapussaan:
- Minä kastan sinut… sinut… öö… Lai… Lii…
- Leena Orvokki! LEENA ORVOKKI, Kerttu-täti kajauttaa. Täti on silminnähden hermostunut Uskon hitaaseen toimintaan. Tyyne sihahtaa tädilleen:
- Täti-hyvä, annetaan nyt pappi Herrasen tehdä työnsä rauhassa. Kerttu tuhahtaa ja hiljenee.
Tyyne nyökkää Uskolle anteeksipyytävästi ja tämä jatkaa:
- Jaahas, aivan. Leena Orvokki Makeinen!

Pienen tavaamisen jälkeen kolmaskin vauva saa nimen: Saimi Inkeri. Kun ristiäisseremonia on ohi, Usko Herranen pyytelee anteeksi vauvojen vanhemmilta kahvipöydässä:
- Olen niin pahoillani, en millään löytänyt kakkuloitani! Lukeminen on niin kovin vaikeaa ilman niitä, hän päivittelee. - Taidan olla jo aika vanha mies, Usko voivottelee.
- Älähän nyt, hienostihan se meni! Ja pienokaisilla on vihdoin nimet, Tyyne huokaisee ihastuksissaan.
Marttikin hymyilee:
- Paavo, Saimi ja Leena. Minun lapsukaiseni!

Pian Uskon onkin jo aika lähteä kotiin. Hän kättelee vielä vieraat hyvästiksi ja katoaa ulko-ovesta pihalle.
Pihassa Usko huomaa kengännauhansa löystyneen. Hän nostaa jalkansa kaivonkannen päälle ja kumartuu sitomaan nauhat uudelleen.
Ja kas – silmälasit tipahtavat hänen rintataskustaan!

***

On kaunis heinäkuinen ilta, kun Seppo Silakka tähyää laituriltaan Maijärven selälle. Vielä ehtisi katsomaan katiskat rantavesistä, ennen kuin ukkoskuuro iskisi!
Seppo ryhtyy tuumasta toimeen ja työntää veneensä vesille. Hän kiskaisee pelastusliivit tottuneesti ylleen ja ohjaa veneensä kohti pyydyksiä.

Katiskoissa on kelpo saalis ja Sepon ilta kuluukin rattoisasti kaloja siivotessa. Juuri kun Seppo on fileeraamassa haukea keittiössään, ulkoa kuuluu ukkosen jyrinää. Samassa alkaa sataa. Maijärven selällä näkyy tummia, korkeita aaltoja.
- Jaahas, nyt se ukkoskuuro sitten iskee. Parasta hakea kumisaappaat kuistilta turvaan sateelta, Seppo tuumii. Hän pesee kätensä ja astuu kuistille myräkkää katsomaan.
- Ohhoh, jopas onkin puhuri, Seppo mutisee ja pitelee kiinni kalastajahatustaan. Hän nappaa kumisaappaat sisälle suojaan ja sulkee oven tiiviisti perässään.
Seppo palaa rauhallisesti kalasavottansa ääreen. Huomenna olisikin varmasti jo parempi sää, hän pohtii. Hän voisikin pyytää Martin ja Tyynen mökilleen saunomaan, he olisivat varmasti vaihtelun tarpeessa.

Äkkiä ovensuusta kuuluu vaimea naukaisu.
Sepon kumisaappaasta kurkkaa kissa – sama joka kävi keväällä ahvenvarkaissa.


Kahdeskymmeneskolmas luku: Uusia alkuja

Kolmosten syntymän jälkeen Martin ja Tyynen arki on yhtä hulinaa. Koko talo on täynnä tutteja, vaippoja ja pienenpieniä vaatteita – tai ainakin siltä se tuoreista vanhemmista tuntuu! Onneksi heillä oli paljon ystäviä, jotka olivat auttaneet silloin tällöin arjen askareissa ja vauvojen hoidossa. Varsinkin Hattara oli osallistunut innokkaasti vauvojen hoitamiseen – hänestä ne olivat niin kovin suloisia ja pehmoisia. Kerttu-täti saapuisi pian auttamaan ristiäisten järjestelyissä, nekin olisivat jo kuukauden päästä! Päivät kuluivat nopeasti, kun keskipisteenä oli kolme pientä kääröä.

Kun kolmoset on eräänä iltana saatu vihdoin unten maille, Martti ja Tyyne ovat itsekin nukahtamisen partaalla. Tyyne kaataa iltateetä kuppiinsa ja haukottelee leveästi.
- Voitko uskoa, että kolmoset ovat kohta jo kuukauden ikäisiä?
Martti nyökkää hymyillen:
- Sanopa muuta! Siitä taitaakin olla sitten kuukausi, kun olemme viimeksi nukkuneet kunnon yöunet, Martti naurahtaa.
- Onneksi Kerttu-täti tulee jo muutaman päivän päästä, sinullakin taitaisi olla kiireitä karkkiviljelmillä, Kerttu jatkaa uneliaana. Martti nyökkää:
- Olen ajatellut istuttaa uutta lajiketta tänä keväänä. Viikonloppuna voisikin olla sopivan aurinkoista siihen puuhaan, Martti miettii.
- Seppo lupasi auttaa minua, hän sanoo vielä.
- Hieno juttu, sittenhän meillä on molemmilla apuvoimia! Me alamme suunnitella ristiäisiä Kertun kanssa, Tyyne sanoo. Martti tajuaa:
- Ai niin, meidän pitäisi päättää pienokaisten nimetkin! Minulla onkin monta ehdotusta, mitä mieltä olisit jos…
Tyyne ei kuitenkaan taida kuulla, hän on nukahtanut teekuppinsa ääreen. Marttia hymyilyttää. Hän korjaa kupit tiskialtaaseen ja herättää Tyynen varovasti. Pariskunta taapertaa makuuhuoneeseen ja sammuttaa valot.

Muutaman katkonaisesti nukutun yön ja touhukkaan päivän kuluttua Kerttu-täti saapuu Mailandiaan. Hänellä on mukanaan suuri matkalaukku ja päässään valtavan kokoinen hellehattu.
Mailandiassa oli ollut lämmin toukokuu ja tänäänkin aurinko porottaa täydellä teholla. Kerttu huikkaa ovelta:
- Juhuuu, minä tulin nyt! Missäs tädin pikku palleroiset ovat?
Tyyne vastaanottaa tätinsä kaksi pienokaista sylissään, Martti seuraa häntä kolmannen käärön kanssa.



Kerttu on innosta piukeana:
- Voi hyvänen aika, mitä söpöläisiä te olette! Saanko pidellä heitä? Martti nyökkää ja ojentaa vauvan hellävaroen Kertun käsivarsille. Kertun ihmetys vain yltyy:
- Voi, siitä onkin jo vuosia, kun olen pitänyt tällaista pikkuista sylissäni! Mikäs vuosi se olikaan, kun sinä Tyyne synnyit? Ja sitten se serkkusi, hän olikin varsinainen tapaus… Montakos vuotta siitä nyt onkaan, voi hyvänen aika, se oli se hirveän kuuma kesä, silloin oli niitä hyttysiäkin ihan kamalasti…

Martti vaihtaa nopeat kuulumiset Kertun kanssa ja suuntaa karkkivarastolle. Sepon oli määrä tulla auttamaan häntä uusien taimien istuttamisessa. Syksyllä uusista pensaista putkahtaisi makeita marmeladeja! Niistä tulisikin hienoja yhdistelmiä suklaan kanssa jouluksi, Martti suunnitteli mielessään. Hän suuntaa kylmiöön vihellellen mennessään, istuttaminen oli hänen lempipuuhiaan.

Kun kylmiön ovi avautuu, Marttia odottaakin tyhjä lattia. Taimilaatikot olivat tipotiessään! Martti raapii päätään kummastuneena. Oliko hän siirtänyt taimet ajatuksissaan johonkin muualle? Väsymys olisi voinut tehdä tepposet, Martti miettii.
Kun Martti palaa pihamaalle etsimään laatikoita muualta, Seppo onkin juuri saapunut pihaan. Martti kertoo tilanteen ja Seppokin on ymmällään.
- Oletko varma, että laitoit ne kylmiöön? Voisivatko ne olla jossain muualla?
Martti pinnistelee muistiaan. Hän oli aivan varma, että hän oli kantanut laatikot kylmiöön. Seppo kummastelee:
- Onpas mysteeri! Katsellaan kuitenkin vielä ympärillemme, jos oletkin siirtänyt ne ja vain unohtanut.
Martti nyökkää. Hän on murheissaan – uudet taimet olivat olleet kalliita ja Martti oli odottanut niiden istuttamista jo pitkään. Mutta toisaalta – voisivathan ne vielä löytyäkin. Oli vain uskottava niin!

Aikansa etsittyään Martti ja Seppo istahtavat tikkarikukkulalle hengähtämään. He ovat tutkineet joka kolkan, mutta taimista ei näy jälkeäkään. Seppo lohduttaa ystäväänsä:
- Olen varma, että törmäät niihin ennen pitkää! Varaston ovihan oli lukossa?
Martti nyökkää mietteliäänä.
- Olet oikeassa. Olen vain itse laittanut ne johonkin hassuun paikkaan. Olen ollut aika väsynyt pikkuisten synnyttyä. Hän haukottelee leveästi. Seppoa naurattaa:
- Taidat olla kahvin tarpeessa! Martti nyökkää:
- Olet oikeassa, kuoma! Mennäänpä saman tien kahvin keittoon.

Sisällä miekkosia odottaa topakka täti elementissään. Kerttu on jo keittänyt kahvit ja laittanut pullat uuniin, leipätaikinakin oli kohoamassa! Kerttu lupaa vielä katsoa kolmosia, jotta Martti, Tyyne ja Seppo saavat istahtaa rauhassa kahville. Aikamoinen täti!
Martti ja Seppo kertovat Tyynelle taimimysteeristä. Tyyne kuuntelee ensin kiinnostuneena ja purskahtaa sitten nauramaan. Martti kummastuu:
- Mikäs sinua noin naurattaa? Tyyne hihittää edelleen ja saa vaivoin sanottua:
- Minäpä tiedän missä taimesi ovat, tule katsomaan!

Tyyne johdattaa kummastuneen Martin ja Sepon ulos kukkapenkkinsä luo. Ja kas – siinähän marmeladipensaan taimet ovatkin – siistissä rivissä Tyynen kukkapenkissä!



Martti kysyy hölmistyneenä:
- Sinäkö nämä tähän istutit, Tyyne?
Tyyne pudistaa päätään:
- En tietenkään, sinähän se olit!

Kahdeskymmenestoinen luku: Kevätpuuhia ja ilouutisia

Seppo lähestyy ahvenen näpistänyttä kissaa maanitellen, mutta se juoksee karkuun – viuh!

Seppoa harmittaa. Olihan täällä mökillä rauhallista ja mukavaa yksinäänkin, mutta kissa olisi sopivan leppoisa kaveri kalamiehelle. Ja se pitäisi yhtä paljon kalasta kuin hänkin, Seppo hymähti itsekseen. Hän päättää jättää toisenkin ahvenen portaille – jos kissa vaikka tulisi uudelleen kylään. Seppo nousee portaat rauhallisesti, jättää kumikenkänsä kynnykselle ja astuu sisään mökkiinsä. Pian liedellä poriseekin jo ahvensoppa ja keittiön täyttää ihana tuoksu.

Illalla kun Seppo katsoo ikkunasta, ahven on hävinnyt portailta. Seppoa hymyilyttää. Nyt kissa oli varmasti saanut vatsansa täyteen! Missähän se piileskeli? Samassa Seppo päättää jättää pari ahventa rapuille seuraavankin kalareissun jälkeen.

Portaiden alla on Sepon tietämättä suloinen näky – kissa nuolee tassujaan tyytyväisenä. Se etsii sopivan paikan ja asettuu nukkumaan. Olisikohan huomennakin kalapäivä?




*******

Kevät etenee nopeasti Mailandiassa ja pian pilkkikelit ovat ohitse. Kevään tullen Karkki-Martilla on paljon puuhaa. Martti on jo harventanut toffeepensaat - se onkin iso ja tärkeä urakka! Isoisä oli opettanut Martille aikoinaan, että liian tuuhea toffeepensas tekisi toffeesta turhan sitkeää. Nyt seuraava sato olisi varmasti yhtä makean pehmeä kuin edellinenkin! Varastossakin oli puuhailtu yhtä jos toista – jopa Karkkimasiina oli huollettu kevätkuntoon. Kaikki vipuset, nappulat ja liukuhihnat kiilsivät puhtauttaan ja koneisto oli viimeisen päälle öljytty.

Karkkifarmilla oli myös rutkasti haravoitavaa, ja se urakka oli vielä pahasti kesken. Onneksi apu oli kuitenkin lähellä - Hipposten perhe oli tullut avuksi naapurista. Myös perheen pienimmät, Hattara ja Himpula, viuhtoivat ahkerasti pienten haraviensa kanssa. Siinä saivat lehdet kyytiä!

Kun urakka on jo hyvällä mallilla, Tyyne pyyhältää katsomaan työskentelijöitä. Hänen masunsa on jo todella suuri – kolmoset saattavat syntyä milloin vain. Hattara on jo kärsimätön – hän haluaisi jo tavata kolmoset ja päästä leikkimään niiden kanssa.
- Kai niistä edes yksi on tyttö? Minä niin haluaisin leikkikavereita! Pojilla on ihan tyhmiä leikkejä, Hattara julistaa ja saa pikkuveljensä tuhahtamaan.
Martti nauraa mahaansa pidellen ja toppuuttelee pientä ystäväänsä.
- Vauvat ovat syntyessään niin pieniä, etteivät ne osaa vielä leikkiä. Ne oikeastaan vain syövät ja nukkuvat, Martti selittää.
Hattara näyttää harmistuneelta. Martti jatkaa rohkaisevasti:
- Sinusta voisi kuitenkin olla kovasti apua vauvojen hoidossa, olet reipas tyttö. Voisitkohan sinä tulla joskus auttamaan minua ja Tyyneä? Hattara innostuu ja nyökkää:
- Joo, se olisi jännää!

Ystävykset puurtavat vielä hetken ja Tyyne lupaa keittää haravasankareille kahvit. Tyyne taivaltaa karkkiviljelmän läpi talolle ja puuskuttaa matkallaan. Olipas tämä kulkeminen vaivalloista!
Tyyne on juuri kivunnut portaat ylös, kun hän tuntee vatsassaan jotain hassua. Äkkiä hän tajuaa – vauvat tulisivat maailmaan nyt!

****

Myöhemmin Mailandian sairaalan odotushuoneessa kuuluu kärsimätön huokailu. Martti on Tyynen kanssa synnytyssalissa, mutta Hipposet odottavat ulkopuolella kärsimättöminä. Himpula leikkii lasten lelunurkkauksessa, mutta Hattaraa jännittää. Mitenkähän pieniä vauvat olisivat? Saisikohan hän heistä uusia leikkikavereita? Helmi rauhoittelee lastaan:
- Tässä voi mennä vielä kauan, ollaan ihan rauhassa. Martti kyllä tulee kertomaan, kun jotain tapahtuu.
Hattara huokaa syvään ja istahtaa veljensä viereen leikkimään nukeilla. Olipa vauvojen saaminen monimutkainen ja pitkä juttu!

Joidenkin tuntien kuluttua odotushuoneeseen astelee väsynyt, mutta onnellinen mies. Martti sopertaa ystävilleen kyynel silmässä:
- Kaksi tyttöä ja yksi poika! Minusta tuli vihdoin isä!


Kahdeskymmenesensimmäinen luku: Pöperöitä ja pilkkiretkiä

Martti ja Tyyne pelastavat Kerttu-tädin jättiläiskaulaliinan syövereistä. Kerttu-täti huokaisee:
- Se on sitten hassua tuo neulominen, kun pääsee alkuun, niin on melkein mahdotonta lopettaa! Voi hyvänen aika, taidan ottaa pienet nokoset. Olen ihan uupunut!
Martti ja Tyyne poistuvat vierashuoneesta voitonriemuisina – täti oli vihdoin väsynyt hössöttämiseen! Pian oven takaa kuuluikin jo uninen tuhina.

Pari tuntia myöhemmin Tyyne kurkistaa tädin huoneeseen.
- Herätys, täti! Martti on kokannut meille oikein herkkuaterian, tulehan sinäkin syömään, Tyyne huhuilee.
Tyynen hämmästykseksi Kerttu onkin jo hereillä ja pakkaa laukkujaan. Ennen kuin Tyyne ehtii sanoa mitään, Kerttu sanoo sisarentyttärelleen:
- Istu hetkeksi alas, tyttökulta! Minulla on sinulle asiaa.
Tyyne istahtaa epävarmana – oliko täti heille vihainen?

Kerttu sulkee matkalaukkunsa ja istahtaa Tyynen viereen.
- Minä tiedän, mitä sinä ja Martti juonitte pääni menoksi, Kerttu aloittaa. Tyyne kiirehtii sanomaan:
- Anteeksi, täti, minä en vain tiennyt miten sanoisin… Kerttu keskeyttää:
- Älä huoli, tyttökulta, en minä ole vihainen. Yritithän sinä puhua kanssani, mutta minä en halunnut kuunnella. Taisin saada opetuksen, Kerttu naurahtaa ja jatkaa:
- Mikko on niin kovin keskittynyt uuteen nikkarointiharrastukseensa, että minulla on ollut hieman yksinäistä. Ja näin talvella hän viihtyy hiihtoladulla kaiket päivät! On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Ajattelin, että minua tarvittaisiin täällä – mutta minun taitaakin olla aika lähteä kotiin.
Tyyne kietoo kätensä tätinsä olkapäälle ja sanoo:
- Voi täti-kulta, olisit kertonut! Minusta oli mukavaa, kun tulit kylään, taisit vain hieman innostua liikaa. Me pärjäämme Martin kanssa oikein hyvin. Kerttu nyökkää:
- Niin pärjäätte, Martti taitaa olla kultainen mies. Pidä hänestä kiinni, tyttökulta!
Tyyne nauraa ja vakuuttaa:
- Pidän pidän! Lupaathan tulla uudestaan käymään kun vauvat ovat syntyneet? Silloin ylimääräinen käsipari voisi olla tarpeen. Kerttu innostuu:
- Voi, tulen mielelläni! Mutta lupaan olla hössöttämättä liikaa. Tai lupaan ainakin yrittää, hän nauraa.
Kaksikko halaa lämpimästi nauraen ja lähtee yhdessä keittiöön.
- Noniin, katsotaas ovatko ne Martin pöperöt mistään kotoisin, Kerttu tokaisee.
Tyyne puistelee päätään huvittuneena – jotkut asiat pysyisivät aina ennallaan!

*****
On maaliskuu, ja Martti kiertelee makeisviljelmillään pohtien tulevaa sadonkorjuuta. Osa karkkipuista ja –pensaista oli vielä lumen peitossa, mutta kevät ja kesä tulisivat nopeaan. Ja kolmoset myös! Onneksi Martilla oli joukko hyviä ystäviä ympärillä, muuten he olisivat pulassa. Välit Kerttu-tätiinkin olivat kunnossa viimekuisesta sekaannuksesta huolimatta. Ystävät ja perhe ovat suurin rikkaus, Martti pohtii.

Äkkiä Martti tajuaa, ettei ole nähnyt ystäväänsä Seppoa pitkään aikaan. Martti päättää soittaa ystävälleen samantien. Olisikohan Seppo kotona?
Seppo Silakka on juuri pilkillä, kun hän vastaa Martin puheluun.


Hän ilahtuu kovasti soitosta ja he sopivatkin yhteisestä pilkkiretkestä heti seuraavalle päivälle. Martti ei ollut vielä jäälle tänä talvena ehtinytkään, nyt olisi korkea aika ennen kuin jäät heikkenevät!

Maijärven jää oli vielä tarpeeksi kestävä pilkillä käymiseen, vaikka kevätaurinko oli jo näyttäytynyt useana päivänä. Seppo asuikin aivan Maijärven rannalla - varsin sopiva paikka innokkaalle kalamiehelle! Syrjäinen asumus tuntui toki joskus yksinäiseltä, mutta onneksi naapuriin ei ollut mahdoton matka. Rauhallinen elämä oli kuitenkin eniten Sepon mieleen.

Pian puhelun jälkeen Seppo päättää pakata tavaransa ja suunnata takaisin mökilleen - saaliiksi tulleista ahvenista saisi maukkaan keiton! Seppo kerää ahvenet pieneen ämpäriin - yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ja kuusi ahventa! Mitä ihmettä - niitähän piti olla seitsemän! Seppo raapii päätään kummastuneena ja katsoo ympärilleen.
- Kummallista, olisin voinut vaikka vannoa, että kaloja oli enemmän! No, ehkä laskin väärin, Seppo mutisee itsekseen ja suuntaa kotirantaansa kohti.

Kun Seppo kävelee rantaa kohti, hän näkee lumella omat jalanjälkensä - ja pienenpienet tassunjäljet!
- Mikäs otus täällä on kävellyt, Seppo ihmettelee.
Lähimetsässä kyllä käyskenteli kettuja ja muita eläimiä, mutta nämä jäljet olivat erilaisia. Seppo päättää seurata jälkiä - sehän saattoi olla jokin harvinainen otus!

Jäljet johtavat Sepon yllätykseksi hänen omaan rantaansa  - päättyen venevajan ovelle. Oliko otus pujahtanut sisälle vajaan? Seppo hiipii hiljaa vajan ovelle ja avaa sen nopeasti.
Vajan perällä, aivan veneen kokassa istuu säikähtäneen näköinen kissa - suussaan pienenpieni ahven.

Kahdeskymmenes luku: Suklaata ja sukulointia

Helmikuu on jo melkein puolivälissä, mutta tammikuun lopulla saapunut yllätysvieras majailee Martin ja Tyynen luona edelleen. Kyseessä on Tyynen täti Kerttu – kipakka ja napakka naisihminen, joka on tullut tervehtimään sisarentytärtään. Kerttu oli ollut saapuessaan erityisen kiihtynyt siitä, ettei häntä ollut kutsuttu pariskunnan häihin – olihan hän mielestään ”kovin tärkeä henkilö Tyynen elämässä”.
Tyyne ja Kerttu ovat istahtaneet keittiön pöydän ääreen juomaan kahvia. Kerttu on kova puhumaan, ja Tyynellä on välillä vaikeuksia saada puheenvuoroa. Kertulla on monenlaisia juoruja kerrottavanaan – viime tapaamisesta on jo aikaa.


- Mikäs se tämä tämmöinen Martti oikein on? Onkohan hän tarpeeksi hyvä sinulle, Kerttu päivittelee.
Martti on lähtenyt heti aamutuimaan torille myymään suklaita – oli nimittäin ystävänpäivä. Tyyne kaataa tädilleen lisää kahvia ja huokaa:
- Martti on maailman mukavin mies, usko pois! Luulisi, että olisit huomannut sen jo näiden viikkojen aikana. Martti tekee lujasti töitä ja pitää minua kuin kukkaa kämmenellä!
-  Ja vielä karkinviljelijä, Kerttu jatkaa tuhahtaen.
- Kas kun ei sirkuspelle! Nämä ovat niitä nykyajan hömpötyksiä, sano minun sanoneen, hän mutisee.
Tyyne huokaa syvään ja syventyy kahviinsa. Kerttu-täti oli aina ollut huolehtivainen hänen suhteensa, mutta tämä tuntui jo hassulta. Tyyne ei ollut osannut arvatakaan, että Kerttu viipyisi niin hirmuisen kauan! Olihan hänestä apuakin, mutta jatkuva hössötys teki Tyynen hermostuneeksi. Hän olisi halunnut viettää lopun raskaudestaan rauhallisissa merkeissä Martin kanssa ja suunnitella uutta lastenhuonetta!
Tyyne rohkaisee mielensä ja sanoo tädilleen:
- Oletko jo suunnitellut kotiinlähtöä? Täällä on pian aikamoinen hulina kun vauvat syntyvät, karkkisesongista puhumattakaan! Mikollakin on jo varmasti sinua ikävä… Kerttu keskeyttää kättään heilauttaen:
- Höpsistä, minä en ole menossa mihinkään! Mikko pärjää varsin hyvin ilman minua, sinä ja vauvat tarvitsette minua nyt! Tarvitsethan sinä hoitoapua vauvojen kanssa, eihän siihen ole enää kuin pari kuukautta kun ne syntyvät! Voisin neuloa kolmosille vielä muutaman parin sukkia. Ja lapasia! Eikä villahaalarikaan olisi ensi talveksi ollenkaan huono idea…
Tyyne kuuntelee tätinsä papatusta sanattomana. Tädillä ei selvästi ollut aikomustakaan lähteä vielä vähään aikaan! Mitä ihmettä hän keksisi? Tyyne päättää samassa puhua illalla Martille, tämä varmasti keksisi keinon.
Illalla Kerttu-täti menee aikaisin nukkumaan.
- Taidan mennä unten maille, huomenna on taas paljon tehtävää! Hyvää yötä, tyttökulta, Kerttu huikkaa ja katoaa vierashuoneeseen.
Tyyne huokaisee syvään ja istuu sohvalle. Vihdoinkin ihan hiljaista! Pian ulko-ovi kolahtaa ja Martti tulee kotiin. Tyyne ilahtuu:
- Hei kultaseni, hyvää ystävänpäivää! Miten kauppa kävi?
Martti hymyilee ja halaa vaimoaan lämpimästi. Hänellä on mukanaan suklaarasia.
- No hei! Kauppa kävi hienosti, vain pari suklaarasiaa jäi jäljelle! Toin sinulle yhden, nämähän ovat sinun suosikkejasi? Hyvää ystävänpäivää, kultaseni!
Pariskunta istuu hetken hiljaisuudessa sohvalla ja maistelee ystävänpäiväsuklaita. Ne olivatkin suussa sulavia! Kohta Tyyne sanoo hiljaa:
- Kerttu-täti sanoi tänään jäävänsä kolmosten syntymään asti kylään.
Martti hämmästyy:
- Mutta siihenhän on vielä kaksi kuukautta! Olen pahoillani kultaseni, mutta minusta tätisi on hieman, no…
- Ylihuolehtiva? Tyyne ehdottaa. Martti nyökkää:
- Hän hössöttää jatkuvasti! Minua oikein hermostuttaa, kun hän touhuaa koko ajan jotain. Pitäisiköhän meidän pyytää häntä lähtemään, hän pohtii. Tyyne pudistaa päätään:
- Minä yritin jo, mutta hän sanoi jäävänsä. Hän on varsin jääräpäinen, lähtemisen täytyisi olla hänen oma ideansa. Hän ei vaan taida saada tarpeekseen puuhastelusta…
Äkkiä Tyyne saa idean:
- Nyt tiedän! Täti saa maistaa omaa lääkettään. Jos hän haluaa askareita, niitä hän myös saa! Kultaseni, voisitko hakea vintiltä lankavarastoni?
- Kaikkiko? Niitähän on valtavan paljon, Martti ihmettelee.
Tyyne nyökkää salaperäisenä:
- Kaikki. Minulla on tädille pieni projekti!
Kun Kerttu-täti herää seuraavana aamuna, häntä odottaa varsin kummallinen näky olohuoneessa – joka paikka on täynnä lankaa! Paksua ja ohutta, pörröistä ja sileää, punaista, keltaista, sinistä, vihreää…
Tyyne kiiruhtaa olohuoneeseen:
- Huomenta, täti! Nukuitko hyvin? Toivottavasti, sillä sinulla on paljon tehtävää tänään. Innostuin ihan, kun puhuit niistä kolmosten sukista ja lapasista eilen, entä jos tekisit heille peitotkin? Olen ajatellut maalata lastenhuoneen seinät keltaiseksi, joten se voisi olla yksi väri. Ja onhan heillä oltava myssyjäkin, mieluiten useampi jokaiselle. Sinä kun olet niin kätevä, täti-hyvä, äkkiäkös sinä muutaman nutunkin neulot…
Kerttu-täti on sanaton, ensimmäistä kertaa elämässään. Mistä hän oikein aloittaisi?
*****
Lukemattoman monta lankakerää myöhemmin Tyyne ja Martti ovat päiväkävelyllä lammen rannalla. Täti on neulonut väsymättä jo viikon, ja Martti on varma suunnitelman epäonnistuneen.
- Ei hän taida kyllästyä neulomiseen koskaan, kohta lankasikin taitavat jo loppua!
Tyyne naurahtaa ja vakuuttaa:
- Usko pois, pian hänellä on jo ikävä rauhallista elämää Mikon kanssa. Odotetaan vielä vähän aikaa.
Martti huokaa ja nyökkää myöntyen. Toivottavasti Tyyne oli oikeassa!
Kun pariskunta palaa takaisin sisälle, talossa on hiirenhiljaista. Tyyne kurkistaa varovaisesti vierashuoneeseen. Siellä odottaakin varsin hassu näky...




Yhdeksästoista luku: Monta syytä juhlaan

On uudenvuodenaatto ja Martin ja Tyynen hääpäivä. Koska Mailandiassa paukkuu kova pakkanen, juhla on päätetty pitää karkkivaraston lämmössä. On jo ilta ja juhlapaikka alkaa olla valmis häitä varten. Hattara solmii viimeisen rusetin koristeeksi ja iloitsee:
- Onpa täällä kaunista! Juhlasta tulee tosi hieno! Himpula huokaa vieressä:
- Tästä tulee semmonen romanssi-ilta!

Martilla on hieno kokoelma vanhoja äänilevyjä, joita on päätetty soittaa myös hääjuhlassa. Martti kantaa juuri puuskuttaen vanhaa gramofoniaan hääpaikalle, kun Tyyne saapuu pihaan. Tyyne odottaa vauvaa ja hän on käynyt vihdoin Martin kehottamana tarkistuskäynnillä lääkärissä. Martti huikkaa tulevalle vaimolleen:
- Hei, kultaseni! Oliko kaikki kunnossa? Tyyne nyökkää iloisesti:
- Kaikki on oikein hyvin! Kerron myöhemmin tarkemmin, nyt minun täytyy kiiruhtaa sovittamaan hääpukua. Vatsani onkin pyöristynyt viime päivinä kamalasti, mahtuukohan puku päälleni ollenkaan, Tyyne naureskelee. Tyyne on jo portailla, kun hän huikkaa vielä Martin perään:
- Martti?
Martti kääntyy ympäri.
- Niin, kultaseni?
Tyyne hymyilee leveästi ja sanoo:
- Me menemme ihan kohta naimisiin!
Martin kasvoille leviää hymy ja hän punastuu.
- Ou mai, niin menemme!
Tyyne häviää sisälle taloon. Häntä hymyilyttää entistä enemmän – nyt oli monta syytä juhlia!

Juhlaan on enää lyhyt tovi, kun hääväki kokoontuu karkkivarastoon. Keskikäytävä on koristeltu kauniisti ja sen päässä on pieni alttari. Myös Mailandian oma pappi, Usko Herranen, on saapunut paikalle. Nyt puuttuisi enää hääpari bestmaneineen ja kaasoineen!

Martti on vielä talossaan pukeutumassa. Hän on pukeutunut hienoon pukuun ja katsoo itseään peilistä epävarmana.


- Voi kun tämä puku tuntuu hassulta, en ole pitänyt sitä aikoihin. Näytänkö minä ihan hölmöltä, Martti kysyy Sepolta hermoillen. Seppo taputtaa ystäväänsä olalle ja vakuuttaa:
- Sinä näytät siltä kuin sulhasen pitääkin, usko pois! Komealta ja hieman hermostuneelta, Seppo nauraa. Marttiakin alkaa naurattaa. Kaikki menisi hienosti, kun hänellä oli ystävät ympärillä!

Martti pujahtaa takaovesta karkkivarastoon ja astuu alttarille odottelemaan. Myös kaasona toimiva Pirkko ja pappi Usko Herranen ovat asettuneet odottelemaan juhlan alkua. Pian gramofoni alkaa soittaa häämarssia ja Tyyne astuu käytävälle valkoisessa puvussaan. Martti aivan punastuu nähdessään kauniin morsiamensa!

Häätoimitus on yksinkertaisen kaunis. Kun on aika sanoa tahdon, Martinkin jännitys on jo tipotiessään. Vastavihitty pari suutelee lopuksi hääväen hurratessa.

- Saanko esitellä, Herra ja Rouva Makeinen!


Yhtäkkiä karkkivaraston ovi avautuu ja taivas täyttyy värikkäistä ilotulituksista. Seppo ampuu taivaalle toinen toistaan komeampia raketteja. Hääväki siirtyy hetkeksi ovelle katselemaan säkenöivää taivasta. Samalla hetkellä kello lyö 12 ja kaikki toivottavat toisilleen hyvää uutta vuotta. Olipa tämä riemukas tapa vaihtaa vuosi uuteen!

Kestingit ovat Tyynen tavan mukaan runsaat ja hääväki syö vatsansa täyteen herkkuja. On jo aamuyö ja vieraat alkavat olla raukeita. Taustalla soi Martin gramofoni. Pian kuuluu hento kilahdus – Tyyne kilistää lasiaan puheen merkiksi ja nousee ylös hymyillen. Hääväki hiljenee kuuntelemaan tuoretta morsianta.
- Kiitos kaikille kun tulitte paikalle, tämä on ollut ihana ilta! Kello alkaa olla jo paljon, mutta juhlinta saa jatkua meidän puolestamme vaikka aamuun asti, Tyyne nauraa. Vieraat taputtavat.
- Olen niin onnellinen, että olette ottaneet minut niin hienosti vastaan täällä Mailandiassa, olen saanut ihania ystäviä ja maailman mukavimman miehen, Tyyne sanoo hymyillen. Marttia punastuttaa taas.
- Moni teistä on varmasti jo huomannutkin, että meille on tulossa perheenlisäystä, Tyyne sanoo vielä. Osa häävieraista nyökkäilee tietävästi, osa hymyilee yllättyneenä.
Tyyne kääntyy Martin puoleen ja sanoo:
- Vielä on kuitenkin yksi yllätys, jota Marttikaan ei vielä tiedä. 
Martti höristää korviaan ja katsoo vaimoaan odottavasti. Tyyne jatkaa:
- Martti, lääkäri sanoi, että saammekin kolmoset!
Suosionosoitusten seasta kuuluu vain vaimea kopsahdus, kun Martti pyörtyy.

Martti tokenee onneksi pian kuhmustaan ja halaa tuoretta vaimoaan häkeltyneenä.
- Tuleeko minusta oikeasti kolmen lapsen isä? Voi hirmuinen, voiko yhdelle hassulle miekkoselle sattua näin monta mukavaa asiaa samana päivänä? Tyyneä naurattaa:
-Onhan tämä ollut aikamoinen uusivuosi! 

* * * * *

On tammikuun viimeinen päivä, kun Martti laittaa lintulaudalle ruokaa pakkasessa värjötteleville linnuille. Kohta pihatieltä kuuluu askelten narskuntaa – heille oli saapumassa odottamaton vieras.
- Saa olla viimeinen kerta, kun minut jätetään kutsumatta, tieltä kajahtaa.

Kahdeksastoista luku: Kuka saa mantelin?

On jouluaattoaamu. Martti ja Tyyne istuvat keittiössään ja juttelevat niitä näitä. Tyyne on laittanut suuren padallisen riisipuuroa hautumaan – heille tulisi myöhemmin tupa täyteen jouluvieraita. Tyyne odottaa vauvaa ja hän on ollut juuri pahassa flunssassa. Martti huolehtii:
- Onkohan vauvalla varmasti kaikki hyvin, olit niin kovin kipeä. Pitäisiköhän sinun käydä vielä lääkärissä? Tyyne pudistaa päätään ja vakuuttaa:
- Minulla ja vauvalla on kaikki hyvin, ovat tulevat äidit sairastaneet ennenkin. Minua vain harmittaa, että jouduimme perumaan illanistujaiset ystäviemme kanssa flunssani vuoksi! Martti nyökkää epävarmana. Häntäkin oli harmittanut perua juhlat – he olisivat vihdoin julkistaneet hääpäivänsä muille. Tänään he vihdoin kertoisivat hääuutisen, Marttia jännitti jo kovasti. Hän on hiljaa hetken ja sanoo sitten:
- Voisitko kuitenkin käydä lääkärissä joulun jälkeen, ihan varmuuden vuoksi? Saatan olla liian varovainen, mutta sinä ja uusi tulokas olette minulle… noh, olette minulle hirmuisen tärkeitä. 
Tyyne huokaa hymyillen ja myöntyy:
- Hyvä on, menen tarkistuskäynnille. Olet sinä sitten hupsu ukkeli, Karkki-Martti Makeinen!

Myöhemmin päivällä Martin ja Tyynen luona on tungosta, kun Hipposten perhe, Pena ja Pirkko Peruna sekä Seppo Silakka ovat saapuneet heidän luokseen joulupuurolle. Ruokapöydässä käy iloinen puheensorina, kun Tyyne tarjoilee puuroa kaikkien kulhoihin. Yhtäkkiä Himpula huudahtaa:

- Apua, minun puurossani on kivi! Himpula näyttää puurolusikkaansa Tyynelle. 


Tyyneä naurattaa:
- Voi pikkuinen, se on manteli! Joulupuuroon laitetaan aina yksi manteli – sen saaja on erityisen onnekas tulevana vuonna! Himpula tuijottaa Tyyneä silmät pyöreinä, kunnes sen suu venyy leveään hymyyn. Olipa hän onnekas!

Martti kilistää lasiaan. Kaikki pöydässä istujat hiljenevät vähitellen ja katseet kääntyvät Marttia kohti. Martti on hermostunut ja takeltelee puheessaan:
- Ter-tervetuloa, rakkaat ystävät, ja.. ja iloista joulua! Minulla ja Tyynellä on teille ilmoitusasiaa. Martti pitää tauon ja katsoo Tyyneä. Tyyne laittaa kätensä Martin olkapäälle ja sanoo:
- Minä ja Martti olemme päättäneet mennä naimisiin uudenvuodenyönä! Tyynen ystävä Pirkko kiljaisee innostuneena ja taputtaa käsiään. Muut yhtyvät taputuksiin ja alkavat suunnitella juhlia innoissaan. Niistä tulisi upeat – raketit välkkyisivät taivaalla ja pöytä katettaisiin kauniiksi! Mutta miten he ehtisivät hoitaa kaikki järjestelyt - häihin olisi enää viikko aikaa! Pariskunta toppuuttelee ystäviään:
- Meistä olisi mukavinta, kun viettäisimme hääjuhlaa ihan näin ystävien kesken, emme kaipaa suuria juhlia ja erityisjärjestelyjä. Jos te kaikki pääsette paikalle, juhla on jo täydellinen, Tyyne sanoo. Martti nyökkää vieressä hymyillen.
Vieraat nyökyttelevät, he ovat samaa mieltä. Seppo on hetken hiljaa ja kysyy sitten varovasti:
- Saanko kuitenkin hankkia raketteja? Martti nauraa:
- Tottakai, mitäpä olisi uudenvuodenyö ilman ilotulituksia!

Myöhemmin illalla Tyyne kattaa pöytään vielä jouluisen herkkuaterian. Kaikkien vatsat ovat täpötäynnä, kun he siirtyvät olohuoneeseen juttelemaan. Olohuoneessa on pieni joulukuusi, jonka ympärillä Hattara ja Himpula leikkivät. Heitä jännittää jo vähän – Joulupukki tulisi ihan pian! Martti, Pena, Hemmo ja Seppo suunnittelevat pilkkireissua tapaninpäiväksi  - Mailammen jää kestäisi jo hienosti pienen kalareissun.

Tyyne siistii keittiötä Pirkko ja Helmi apunaan. He juttelevat iloisesti tulevista häistä. Tyyne pukeutuisi äitinsä vanhaan hääpukuun ja Pirkko toimisi kaasona. Pirkko on innoissaan:
- Onpa ihanaa, että menette naimisiin! Olette kyllä niin hieno pari Martin kanssa, ja nyt kun teille tulee vauvakin… Tyyne hyssyttelee säikähtäneenä:
- Hyssst, Pirkko, mistä sinä tiesit? Emme ole kertoneet vielä kenellekään, hän ihmettelee. 
Pirkko nauraa:
- Tunnen sinut liian hyvin, Tyyne-rakas. Olen tiennyt jo vähän aikaa! Tyyne huokaa syvään ja hymyilee:
- Olisihan minun pitänyt arvata, etten voi salata sinulta tällaista asiaa kovin kauaa. Olimme aikeissa kertoa jo tänään kaikille, mutta Martti haluaa vielä odottaa. Hän pyysi minua käymään vielä lääkärissä sen flunssan takia, Tyyne päivittelee. Pirkko ja Helmi nyökkäävät. Helmi sanoo:
- Aina parempi olla liian varovainen. Martti ajattelee vain sinun parastasi – tai siis, teidän parastanne. Tyyne nyökkää. 
Tyyne on juuri kertomassa jotain, kun ovelta kuuluu koputus. Himpula ja Hattara kiljaisevat – se oli varmasti Joulupukki! Martti kiiruhtaa avaamaan ovea ja niinpä niin – Joulupukkihan se siellä! 
- Onko täällä kilttejä lapsia, Pukki kysyy. Hattaraa ja Himpulaa jännittää, he eivät saa sanaa suustaan. Hemmo sanoo:
- Kilttejä ovat olleet, ja aikuiset myös! Tyyne, Pirkko ja Helmi kiiruhtavat olohuoneeseen muiden joukkoon. Pirkko kysyy vielä Tyyneltä:
- Mitä olit sanomassa? Tyyne heilauttaa kättään huolettomasti:
- En mitään ihmeellistä, puhutaan siitä myöhemmin.

Joulupukki jakaa lahjansa ja jututtaa kaikkia. Paketteja on iso kasa – jokaiselle on jotain. Martti saa hienot, raidalliset villasukat, Pena taas jännittävän kirjan. Hattara saa toivomansa nuken ja Himpula sinisen leikkiauton. Sepon paketista paljastuu upouusi pilkkionki. 
Kaikki avaavat vielä pakettejaan, kun Joulupukki ilmoittaa jatkavansa matkaa. Hänellä on kuitenkin vielä monta vierailua jäljellä. 
- Hyvää joulua kaikille, Pukki huikkaa vielä ovelta.
- Hyvää joulua, huudahtavat kaikki iloisesti, kuin yhdestä suusta. 

Martti tulee Tyynen luo ja kietoo kätensä tämän harteille. Tyyne vaikuttaa oudon hiljaiselta, Martti miettii.
- Hyvää joulua, muruseni! Onko kaikki hyvin? Tyyne nyökkää nopeasti ja sanoo sitten:
- Kaikki on hyvin, tunsin vain juuri ensimmäisen potkaisun! Tämä taitaa olla joulun paras lahja, Tyyne sanoo hiljaa. Martti nyökkää liikuttuneena ja sanoo:
- Parempaa en voisi toivoa!



Seitsemästoista luku: Tonttuja ja lumiukkoja

Mailandiaan on satanut jo paljon lunta. Hattara ja Himpula rakentavat pihassaan talven ensimmäistä lumiukkoa.


Sisaruksilla on hauskaa – lumessa on niin mukavaa leikkiä! Pienet virtahevot odottavat jo innolla joulua ja Joulupukkia. Himpulaa kuitenkin huolestuttaa:
- Miten Joulupukki löytää tänne Mailandiaan? Tietääkö hän, että emme enää asukaan Virtahepojen maassa? Entä jos hän ei tulekaan kylään, tai vie pakettimme ihan väärään paikkaan, hän miettii murheellisena. 

Hattaraakin alkaa mietityttää. Martti oli kyllä kertonut, että Mailandiassakin liikkui tonttuja kurkkimassa – mutta osaisivatko ne kertoa Joulupukille varmasti oikean osoitteen? Äkkiä Hattara saa idean – he kirjoittaisivat Joulupukille ja kertoisivat itse! Hattara kertoo ideasta veljelleen ja tämä innostuu:
- Joo, kirjoitetaan Joulupukille! Sitten hän varmasti tulee kyläilemään! Sisarukset viimeistelevät lumiukon nopeasti ja pinkaisevat sisälle. 

Hattaran ja Himpulan äiti Helmi on askartelemassa joulukortteja, kun kaksikko tupsahtaa sisälle. 
- Kas, tuliko lumiukko jo valmiiksi, Helmi kysyy iloisesti. Himpula alkaa selittää niin innoissaan, että se unohtaa melkein hengittää:
- Joo, me tehtiin tosi hieno lumiukko ja sitten mietittiin että löytääkö Joulupukki tänne kun meillä on uusi koti ja Hattarakin mietti sitä ja entä jos tontut ei ole nähneetkään meitä täällä uudessa paikassa ja sitten me ajateltiin että jos sille Joulupukille kirjoittaisi kirjeen niin sitten sen varmaan osaisi tulla ja voitko äiti auttaa kirjoittamisessa, äiti, voitkovoitko? 
Himpula ja Hattara tuijottavat äitiään herkeämättä. Helmiä naurattaa:
- Tottakai minä autan, kirjoitetaan kirje yhdessä! Tehän voitte vaikka piirtää kirjeeseen omat terveisenne.
- Joo, kivaa! Himpula hihkuu ja hakee kaapista värikynät.
- Tästä tulee hienoin kirje, minkä Joulupukki on ikinä saanut!

Kun kirje on pitkällisen kirjoittamisen ja piirtämisen jälkeen valmis, Helmi sulkee sen punaiseen kirjekuoreen ja kirjoittaa päälle ”Joulupukki, Korvatunturi”. Himpula huudahtaa:

-Kuoreenkin täytyy piirtää Joulupukin kuva! Että se varmasti menee hänelle! 
Helmi ojentaa kynän Himpulalle ja tämä raapustaa huolellisesti Joulupukin kuvan kuoreen. 


Kun kirjettä on ihasteltu tarpeeksi, Helmi kertoo lapsilleen:
- Jotta tontut löytävät kirjeen, se pitää jättää ulos jollekin näkyvälle paikalle. Voitte ripustaa sen vaikka pyykkinarulle! Lapset nyökkäilevät ja vievät kirjeen kiireenvilkkaa odottamaan hakijaansa. Kun sisarukset palaavat sisälle, Himpula kysyy Hattaralta:
- Miltä ne tontut oikein näyttävät?
Hattara pohtii hetken kuumeisesti ja sanoo sitten:
- Ainakin niillä on päässä sellainen hassu punainen lakki. Ja ovat ne varmaan muutenkin vähän hassunnäköisiä, hän päättelee. Himpula nyökkää mietteliäänä. Hän sanoo:
- Minä haluaisin nähdä semmoisen tontun ihan itse! Hattara nyökkää, häntäkin kiinnostaisi nähdä ihkaoikea tonttu. Samassa Hattara tajuaa:
- Entä jos jäämme odottamaan tähän ikkunaan, että tonttu hakee kirjeemme. Sitten näemme tontun ihan varmasti! Himpula innostuu:
- Joo, hyvä idea! Voi, minua alkoi heti jännittää!

Sisarukset odottavat ja odottavat. Ilta alkaa jo hämärtää, mutta kirje roikkuu yhä pyykkinarulla. Himpulaa alkaa jo väsyttää. Hän miettii:
- Kohta tonttu tulee ihan varmasti, sitäkin jo varmaan väsyttää. Odotetaan vielä ihan vähän aikaa… Pientä virtahepoa väsyttää kuitenkin jo niin paljon, että sen silmät painuvat kiinni.

Kun Helmi tulee huhuilemaan lapsiaan iltapalalle, häntä odottaa eteisessä hassu näky – Hattara ja Himpula ovat nukahtaneet lattialle tonttua odottaessaan. Helmiä hymyilyttää. Hän herättelee kaksikon varoen ja hoputtaa heidät iltapalalle ja pesulle. Hattara haukottelee leveästi:
- Voi, minua niin väsyttää! Tänään on ollut niin jännittävä päivä. Harmi, että tonttu ei tullutkaan. Ehkä sillä oli tänään niin paljon kirjeitä kerättävänä, ettei se ehtinyt meille. Helmi hymyilee:
- Nyt muruset, mars iltapalalle niin pääsette unten maille omiin sänkyihinne! Lapset nyökkäävät. Himpula vilkaisee vielä nopeasti ulos – ja mitä ihmettä! Kirje on hävinnyt! Pyykkinarulta lähtee pienenpienet jalanjäljet, jotka johtavat metsään.
- Jihuu, kirje on lähtenyt matkaan! Nyt Joulupukki osaa varmasti tulla kylään! Lapset lähtevät iloisin mielin iltapalalle.

Kun Helmi peittelee lapset sänkyihinsä, nämä ovat lopen uupuneita. Himpula kysyy vielä unisesti:
- Äiti, voidaanko me kirjoittaa huomennakin Joulupukille? Helmi nauraa:
- Luulenpa, että yksi kirje riittää, pikkuinen. Entä jos kirjoittaisimme joulukortin mummolle ja papalle Virtahepojen maahan? He varmasti pitäisivät siitä. Himpula nyökkää hymyillen ja sulkee jo silmänsä.
- Minä piirrän siihen tontun, hän suunnittelee.
Helmi suukottaa molempia lapsia otsalle. Hän on juuri sulkemassa lastenhuoneen ovea perässään, kun hän muistaa:
- Ai niin, lapset. Martti ja Tyyne kutsuivat meidät heille jouluaatoksi, eikö olekin mukavaa?
Helmin sanat kuitenkin hukkuvat kahden pienen virtahevon tuhinaan, jotka näkevät jo unia tontuista.

Helmi sulkee oven ja menee olohuoneeseen. Hemmo istuu sohvalla ja katselee lempisarjaansa televisiosta. Hän kysyy:
- Joko ne nappulat nukahtivat? Taisivat olla väsyneitä. Helmi nyökkää:
- Heillä oli touhukas päivä, uni tuli helposti. Kuulitko muuten jo, että Martti ja Tyyne kutsuivat meidät heille jouluaatoksi?
- En kuullut, sehän onkin hieno ajatus, Hemmo sanoo ilahtuneena. Helmi jatkaa:
- Heillä on kuulemma jotain tärkeää kerrottavaa, mitähän se mahtaa olla?


Kuudestoista luku: Ensilumi

Tyyne tarttuu kiireenvilkkaa puhelimeen ja alkaa soitella tutuilleen. Olisi kurjaa joutua herättämään kaikki kesken unien, mutta suklaa oli saatava pian talteen. Langan päässä vastailee toinen toistaan uneliaampia mailandialaisia, mutta jokainen lupaa tulla avuksi.



Pihaan alkaa ilmestyä talkooväkeä ja Tyyne jakaa kaikille ämpäreitä. Saavi täyttyy pikkuhiljaa, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Tyyne huokaa Sepolle murheissaan:
- En haluaisi herättää flunssaista Marttia, mutta voi olla, että kohta minun on pakko. Martti kyllä keksisi keinon. Voi kun saisimme herätettyä pöllöt! Heistä oli viimeksikin suurin apu. He vain ovat niin kovin sikeäunista väkeä, että vain palosireeni saisi heidät hereille…
Tyynen lause katkeaa, kun jostain kuuluu korviavihlova huuto, kuin valtavan torven soitto. Se täyttää ilman ja saa kaikki painamaan kätensä korvilleen. 
Samassa kuusimetsän suunnasta alkaa kuulua siipien havinaa. Pöllöt ovat heränneet! Hetken päästä Huu Pöllönen lentää Tyynen juttusille.
- Huhuu, Tyyne, huu! Täällähän sataa suklaata! Tarvitsetteko apuamme, huu? Tyyne kertoo nopeasti tilanteen. Huu Pöllönen nyökkää ja kokoaa parvensa yhteen. Pöllöt kaartelevat ilmassa kuin pienet lentokoneet ja pian saavi täyttyy taas vauhdilla. Pirkko huikkaa Tyynelle työn tuoksinassa:
- Kun on hyvä porukka, saadaan aikaan mitä vain! Tyyneä naurattaa, se oli nimittäin aivan totta. Ei ole talkoita voittanutta!

Kun suklaa on saatu kerättyä, ulkona on pilkkopimeää ja päivä on jo vaihtunut uuteen. Tyyne sulkee karkkivaraston oven perässään ja hengittää kylmää pakkasilmaa. Hänen täytyi tehdä vielä yksi asia ennen nukkumaanmenoa.

Tyyne hipsuttelee hiljaa lammen rantaan, istahtaa laiturille ja sanoo:
- Kiitos avusta, Valtteri! Tiedän, että se olit sinä, joka herätti pöllöt. Kiitos. 
Pinnan alta nousee muutama hassu kupla, mutta mitään ei näy. Tyyne hymyilee itsekseen ja sanoo:
- Nähdään jokin toinen kerta sitten, valasystävä.

Seuraavana aamuna Tyyne on jo keittänyt kahvit, kun Martti kömpii keittiöön. Hän on vielä kovin flunssainen, mutta sanoo voivansa jo paremmin.
- Nukuin viime yönä sikeämmin ja paremmin kuin pitkään aikaan, tuo jos mikä oli sitä makeaa unta! 
Tyyne hihittää. Martti katsoo tätä kummastuneena.
- Mikäs se noin naurattaa? Sinulla on kyllä nyt jokin salaisuus. Tyyne hymyilee salaperäisesti ja sanoo kuin ohimennen:
- Mitäs sanoisit, jos kertoisin, että koko viime yön satoi taivaan täydeltä suklaata? Martti nousee jaloilleen salamannopeasti ja huudahtaa:
- Miten se on mahdollista? Mikset herättänyt minua? Saitko sitä yhtään talteen? Entä jos se oli viimeinen suklaakuuro tänä syksynä? Voi hirmuinen, suklaasateet ovat tulleet viimeksi yöllä vuonna 1959, kun isäni oli pieni poika, sen jälkeen ne on aina voinut ennakoida ja… Tyyne keskeyttää Martin ja pyytää tätä istumaan takaisin alas.
- Höpsistä, nyt sinä kiihdyt ihan turhaan, kultaseni. Juohan nyt rauhassa kahvisi loppuun! Sitten vien sinut varastoon ja näytän, paljonko sain talteen – mietitään sitten, mitä tehdään. Et voisi asialle yhtään mitään nyt, vaikka kuinka hätäilisit, ethän? 
Martti katsoo Tyyneä pitkään ja huokaisee sitten avuttomana. 
- Olet oikeassa, muruseni. Oivoi, nenäni on vielä ihan tukossa. Ojentaisitko nenäliinan?

Kun aamukahvit on juotu, Tyyne vie hermostuneen Martin karkkivarastoon ja sytyttää valot. Heti ovensuussa komeilee kaksi valtavaa saavillista suklaata. Martti on pudota takamukselleen yllätyksestä.
- Miten sinä..? Kuka..? Milloin..? Tyyneä naurattaa. Hän kertoo edellisen illan tapahtumista ja Martti kuuntelee silmät loistaen.
- On meillä mahtavia ystäviä, Martti huokaa onnellisena. – Ilman heitä olisimme pulassa tämän joulun konvehtien kanssa! Tyyne nyökkää hymyillen. 
Pariskunta sammuttaa valot karkkivarastosta ja suuntaa takaisin sisälle. Ulkona on viileää – ensilumi sataisi varmasti pian. Kun he kävelevät pihan poikki, Tyyne ottaa Marttia kädestä ja kysyy:
- Milloin kerromme muille hääpäivästä? En malttaisi enää odottaa! Martti nauraa:
- Miten olisi heti huomenna? Tyyne innostuu:
- Voi, se olisi ihanaa! Voisimme tehdä heille samalla pienen erän konvehteja kiitokseksi talkooavusta. 
Martti nyökkää.
- Juuri niin me teemme!
Pariskunta on juuri astumassa takaisin sisälle, kun taivaalta alkaa putoilla lumihiutaleita. He pysähtyvät portaille katselemaan kaunista näkyä.



Martti kuiskaa Tyynelle:
- Entäs se toinen uutinen? Milloin kerromme muille?
Tyyne laittaa käden vatsalleen ja sanoo hymyillen:
- Sen me taidamme pitää vielä omana salaisuutenamme. Vielä vähän aikaa.

Viidestoista luku: Lammen salaisuus

Martti ja Seppo ovat killuneet korkeuksissa jo tovin, kun Martti vihdoin kerää kaiken rohkeutensa ja alkaa neuvotella olennon kanssa:
- Hyvä olento, minä olen Martti. Olemme aikamoisessa kiipelissä täällä ylhäällä, voisitteko päästää meidät alas? Ole niin kiltti, meitä pelottaa! Olennon ulina vaimenee hetkeksi – ja mitä ihmettä! Martin ja Sepon vene laskeutuu pehmeästi takaisin laineille – yhtä nopeasti kuin se nousikin. Martti ja Seppo katselevat toisiaan ihmeissään, saamatta sanaakaan suustaan. Kohta Seppo kuiskaa:
- Mitä ihmettä äsken tapahtui?

Seuraavina päivinä sataa kaatamalla ja lampi on hiljainen. Martti ja Tyyne juovat teetä keittiössään ja juttelevat lammen asukista. Martti kertoo Tyynelle kuulleensa isoäidiltään oudon tarinan lammessa asuvasta olennosta. 
- Luulin aina, että se oli isoäidin keksimä tarina – ettemme menisi yksin lammelle leikkimään, Martti sanoo. 
- Nyt minusta alkaa tuntua, että hän puhui totta koko ajan.
Tyyne katsoo ulos ikkunasta ja pohtii ääneen:
- Miksi  olento tuli esiin juuri nyt? Ja miksi se on ollut taas niin kovin hiljainen? Martti pudistaa päätään ja juo teensä loppuun.
- Minulla ei ole aavistustakaan, mutta aion ottaa siitä selvää. Tässä on nyt jotain kummallista, hän mutisee. 
Tyyneä hymyilyttää:
- Salapoliisi Makeinen vauhdissa jälleen!

Vielä samana iltana Martti kipuaa talonsa ullakolle ja etsii käsiinsä isoäitinsä vanhan päiväkirjan. Hän selaa ja selaa, kunnes löytää etsimänsä. Merkintä on ajalta, kun Martin isä Pertti oli vielä pieni poika. Martti lukee:
- Pertti oli livahtanut tänään lammen rantaan leikkimään ihan itsekseen. Säikähdin kovin, entä jos Valtteri olisi tullut esiin ja pelästyttänyt hänet? Minun täytyy kertoa pojalle vielä tänään. Martti mutisee itsekseen:
- Valtteri? Sekö on olennon nimi? Martti selaa päiväkirjaa eteenpäin. Viimeisellä sivulla on lyhyt kirjoitus:
- Valtteri kävi tänään pitkästä aikaa pinnalla. Mukava kaveri, vaikka hieman arvaamaton. Luulen, että hän on vain yksinäinen. 
Martti sulkee päiväkirjan hymyillen. Oliko olento vain ystävää vailla? Hän ottaisi selvää heti seuraavana aamuna. 

Seuraavina päivinä Martti käy ahkerasti lammen rannalla – hän on päättänyt houkutella olennon esiin. Martti istuskelee laiturilla, käyskentelee pitkin rantaviivaa ja juttelee Valtterille. Päivät kylmenevät kylmenemistään ja pian ennustetaan ensimmäisiä suklaasateita. Martti muistelee ääneen edellisen syksyn sadonkorjuuta:
- Tiesitkös, Valtteri, lakritsien kanssa sattuikin aikamoinen kommellus, hän naureskelee, - En olisi kyllä arvannut, että asialla olivat pöllöt! Luulin aiemmin, että pöllöt eivät edes syö lakritsia, mutta… Martin lause katkeaa kuin veitsellä leikaten, kun lammen pinnan alta alkaa nousta kuplia. Olento nousee hitaasti esiin. Martti nieleskelee jännitystään ja odottaa hiljaa. Pian aivan pinnan yläpuolella aukeaa kaksi tapittavaa silmää ja Martti tajuaa – Valtteri oli ilmiselvästi valas!


Martti katselee Valtteria hetken hiljaa ja kysyy sitten varovasti:
- Oletko sinä Valtteri? Olen kuullut sinusta tarinoita isoäidiltäni. Valtteri tuijottaa Marttia herkeämättä. Molemmat ovat hiljaa. Vihdoin Valtteri sanoo kumealla äänellään:
- Valtteri Valas, hauska tutustua!

Martti istuu laiturin nokkaan ja juttelee Valtterin kanssa pitkän tovin. Valtteri on jo kovin vanha ja hänen muistinsa tekee välillä tepposet. Martti joutuu kertomaan joitakin asioita useampaan kertaan. Valtteri kiittelee uutta ystäväänsä:
- Kiitos Martti, kun olet niin kärsivällinen. Minun on niin kovin vaikeaa muistaa asioita välillä. Martti nyökkää. 
- Ei se mitään, mukavaahan sinun kanssasi on jutella! Sinun pitäisi tutustua muihinkin Mailandian asukkaisiin, täällä asuu varsin mainiota väkeä. Valtteri nyökkää hiljaa ja vastaa:
- Ehkä jokin toinen kerta, nyt minua jo vähän väsyttää. Valas haukottelee kuuluvasti suurta kitaansa venytellen. Martti hymyilee.
- Ymmärrän, jutellaan lisää toiste. Hyviä unia, Valtteri!

Illalla Tyyne kuuntelee Martin tarinaa Valtteri Valaasta silmät pyöreinä. 
- Voi hyvänen aika, Valtterin on täytynyt olla todella yksinäinen tuolla lammessa! Onpa mukavaa, että hän vihdoin uskaltautui pinnalle. Tulisikohan hän minun juttusilleni? Martti kohauttaa hartioitaan.
- En tiedä, hän taitaa olla aika ujo. Ehkä voisimme mennä joskus yhdessä… ATSHIUUUU! Martti aivastaa yhtäkkiä kuuluvasti. Tyyne huolestuu:
- Voi kultaseni, et kai sinä vain vilustunut tuolla ulkona! Peiton alle siitä, minä keitän sinulle kupin teetä. Vastahakoinen Martti tekee työtä käskettyä ja kömpii peiton alle. Nenä kyllä tuntuu vähän tukkoiselta, Martti huomaa yhtäkkiä. Ehkä hän oli tosiaan tulossa kipeäksi. Voi kurjuus!

Kun Tyyne tuo Martille teekupposen, mies on jo unten mailla. Tyyneä hymyilyttää. Hän peittelee Martin huolellisesti ja sammuttaa valot. Flunssaa onkin taas liikkeellä, Tyyne miettii ja sulkee makuuhuoneen oven perässään. Tyyne pyyhältää takaisin keittiöön ja istahtaa hetkeksi pöydän ääreen lukemaan lehteä. Mailandian Sanomat lupaa yhä vain kylmempää ilmaa.
- Talvi tulee aikaisin tänä vuonna, Tyyne sanoo itsekseen ja katsoo ulos ikkunasta. 
Taivaalta tipahtelee ensimmäisiä suklaahiutaleita.
Tyyne hätääntyy – tämä saattoi olla ainoa suklaasade tänä syksynä, se oli saatava pian talteen! Nuhainen Martti oli kuitenkin unten mailla – samoin koko Mailandian kylä. Mikä nyt neuvoksi?

Neljästoista luku: Muuttopuuhia ja kireitä siimoja

On elokuu ja Mailandiassa vietetään jälleen karkkitalkoita. Karkkivarasto on jo pullollaan, mutta toffeen kerääminen on vielä hieman kesken.
- Tämänvuotinen toffeesato onkin vallan mainio, Martti kehuu toffeekuormaa kantaessaan. Saavi on painava ja Marttia alkaa ihan uuvuttaa. Läheltä kuuluukin onneksi ääni:
- Tarvitsetko kantoapua, Martti-hyvä?
Ääni kuuluu Hattaran isälle, Hemmo Hipposelle. Martti huokaa hymyillen:
- Kiitos, kaikin mokomin! Tartu toiseen kahvaan, niin kannetaan tämä yhdessä varastoon.
Hemmo tarttuu saaviin ja kuorma on tuossa tuokiossa Martin karkkivarastossa. Martti pyyhkii hikeä otsaltaan ja hihkaisee:
- Mainiota, vielä pari saavillista niin voimme lopettaa tältä päivältä. Meillä onkin ollut jälleen kerran ahkera talkooporukka!

Martti ja Hemmo palaavat vielä hetkeksi toffeepensaille ja juttelevat niitä näitä. Hattaran perhe on kotoisin Virtahepojen maasta, mutta on viettänyt koko kevään ja kesän Mailandiassa. 
- Olemme viihtyneet täällä hirmuisen hyvin, Hemmo toteaa Martille ja jatkaa:
- Juttelin eilen perheeni kanssa ja olemme kaikki samaa mieltä – haluaisimme jäädä tänne kokonaan! 
Martti innostuu:
- Voi miten mukavaa! Minusta ja Hattarasta onkin tullut jo niin hyvät kaverit, etten tietäisi miten sanoa hyvästit. Tämä on mahtava uutinen! Kuulitko, Tyyne? 
Martin kihlattu kääntyy ympäri.
- Mitä nyt, kultaseni? Hemmo hymyilee hänelle leveästi ja kertoo:
- Olemme päättäneet jäädä asumaan tänne Mailandiaan, koko Hipposten perhe!
Tyyne ilahtuu niin, että ryntää halaamaan Hemmoa.
- Voi, olen niin iloinen! Tämä vaatii vohvelikestejä, voimmekin syödä niitä illalla toffeekastikkeen kera, Tyyne suunnittelee. Martti nauraa:
- Sinä se jaksat järjestää juhlia! Tyyne hymähtää:
- Höh, totta kai! Aina löytyy jokin hyvä syy juhlia! Pääsenkin kokeilemaan uutta vohvelireseptiäni…

Illalla Martti, Tyyne ja Hipposet istuvat suuren pöydän ympärillä Martin tikkarikukkulalla. Ilta alkaa jo hämärtää, mutta puihin on ripustettu tunnelmallisia valoja. 


Kaikki ovat innoissaan Hipposten muuttoaikeista. Hipposilla on kuitenkin yksi ongelma – mihin he muuttaisivat? Martin talo oli kovin pieni heille kaikille. Vieraanvarainen Martti ehdottaa:
- Entä jos asuisitte kuitenkin vielä minun luonani? Olemmehan me tähänkin asti pärjänneet ihan mukavasti.
Hattaran äiti Helmi kiittää kohteliaasti:
- Kiitos, Martti, tarjouksestasi. Luulemme kuitenkin, että talosi on hieman liian pieni kahdelle ihmiselle ja neljälle virtahevolle, hän nauraa. Martti ihmettelee:
- Kahdelle ihmiselle? Mutta eihän Tyyne asu luonani…
Martti ja Tyyne katsovat äkkiä toisiaan. Molempia alkaa hymyilyttää. Martti jatkaa:
- Mutta toisaalta, minun puolestani hän voisi muuttaa luokseni vaikka heti! Jos hän itse haluaa, tietenkin, onhan häihimme vielä aikaa, hän mutisee. Tyyne kapsahtaa Martin kaulaan ja nauraa heleästi:
- Tottakai haluan! Emme taida muutenkaan olla niin vanhanaikaisia, että odottaisimme yhteenmuuttoa häihin asti. Ja täällähän minä vietän suurimman osan ajastani nytkin, hän kikattaa. 
- Ja sehän tarkoittaa, että minun taloni jää tyhjilleen, Tyyne tajuaa äkkiä. - Voitte muuttaa perheenne kanssa sinne, Tyyne intoilee. Hipposet katsovat toisiaan vuorotellen ja myöntelevät:
- Talosi on kyllä riittävän kokoinen meille kaikille, Hemmo toteaa. Hattara hihkuu:
- Ja Tyynen talo on niin kauniskin! Muutetaan sinne, jooko, muutetaan! Hattara ja Himpula tapittavat vanhempiaan kärsimättömästi. Pian Hemmo sanookin päättäväisesti:
- Tehdään niin! Parempia naapureita voisimme tuskin saada!
Puutarhassa kaikuvat pikkuvirtahepojen hurraa-huudot, kun Hipposet, Martti ja Tyyne lyövät kättä päälle sopimuksen merkiksi. Asiat loksahtelivat kohdalleen aivan kuin itsekseen!

Seuraavat viikot ovat täynnä puuhaa, kun tavaroita kannetaan Tyynen ja Martin talon välillä ja karkkien sadonkorjuuta jatketaan. Kun muutto on vihdoin tehty kokonaan, kaikki ovat lopen uupuneita. Martti pohtii ääneen kahvipöydässä:
- Olisikohan huomenna hyvä päivä lähteä kalaan? Olisi mukavaa viettää rentouttava päivä veneillen. Seppo nyökkäilee ja virnistää:
- Tottahan toki, aina on hyvä päivä lähteä kalaan! Mitäs sanoisit, jos menisimme huomenna lammelle onkimaan? Martti hymyilee:
- Hieno ajatus! Niin me teemme.

Aamulla Seppo saapuu Martin pihaan onkivapa olallaan. Kaverukset juovat rauhassa aamukahvinsa ja suuntaavat lammen rantaan. Martti kaivaa molemmille rantavajasta pelastusliivit ja he hyppäävät veneeseen. Seppo soutaa veneen keskelle lampea ja pujottaa madon koukkuun. Koho molskahtaa veteen ja Seppo hymähtää:
- Nyt sitten vain narraillaan! Martti nyökkää.

Kaksikolla on onni matkassaan ja kalaa tulee mukavasti. Martti lipoo huuliaan:
- Näistä syntyykin iltanuotiolla mainio kalasoppa! Seppo nyökkää ja on juuri sanoa jotain, kun heidän veneensä alkaa yhtäkkiä kohota. Se nousee salamannopeasti veden pinnan yläpuolelle ja aina vain ylemmäs. Martti katsoo alas – heidän allaan on suuri möykky, kuin valtava kivi. 


Pian Martti on pudota veneestä silkasta säikähdyksestä, kun ilmaa halkoo korviavihlova ulvonta – möykky heidän allaan olikin elävä olento!

Kolmastoista luku: Kotiinpaluu

Martti tarpoo hitaasti eteenpäin pehmeän pilven päällä.
- Voi hirmuinen, nyt täytyy olla varovainen, Martti mutisee kieli keskellä suuta. 
Kohta Martti onkin jo aivan lähellä viittovaa hahmoa. Martti näkee, että hahmo on ruutupaitainen mies. Miehellä on kalastajahattu ja muhkeat viikset. Mies tervehtii Marttia iloisesti. Martti kuulee heti, että miehen puheessa on jotain kummallista. 




- Voe tokkiisa, tervepä terve! Enpä oes arvanna, että tiällä on joku muukii, mies juttelee Martille. 
Martti höristää korviaan. Hän ymmärtää vain vaivoin, mitä mies tarkoittaa. 
Martti tervehtii miestä ja esittäytyy:
- Terve, minä olen Karkki-Martti Makeinen Mailandiasta! Lensin tänne ilmapallojen mukana erään onnettoman sattumuksen johdosta, taidan olla aika kaukana kotoa... Mies ravistaa Martin kättä lujasti ja sanoo:
- Haaska tutustua ja tervetulloo Kuopijjoon! Minnoun Ville Pekka Santeri Savolaene, kaverit kuhtuu Santeriks. Sano vuan sinäkii, vaekkei vielä kaveria ollakkaa! Santeria naurattaa. 
Martti nyökkäilee ja naurahtaa  tämä oli ilmeisesti jokin hauska juttu. Martti ei kuitenkaan ymmärrä joka sanaa ja sanoo hämillään:
- Olen pahoillani, mutta sinä puhut hieman kummallisesti. En taida ymmärtää ihan kaikkea... 
Santeri heilauttaa kättään:
- Eepä tuo mittää, ohan tämä Savo tämmöstä mongerrusta. Kysy vuan, jos männöö liian hankalaks, Santeri sanoo ja nauraa taas. Hänpä onkin iloinen veikko, Martti miettii. Santeri osoittaa oudonnäköistä menopeliään, joka on jumittunut pilveen. Santeri kertoo:
- Kah, olin ihan huvin vuoks ja urheilun kannalta lentelemässä ja juutuin tähän piliveen. Kehtootko ottoo kiinni toesesta piästä, jos suatas kahteen pekkaan tämä irti? 
Martti nyökkää, vaikkei ymmärräkään, mitä tekemistä kaikella tällä oli kehtaamisen kanssa. Kuka täällä näkisi? Ja sitä paitsi, auttaminen ei ollut Martin mielestä ollenkaan noloa.
Hän tarttuu hassunnäköisen kiiturin kylkeen ja alkaa kiskoa voimiensa takaa. Pian alus hievahtaa ja he saavat sen vedettyä pilven päälle. Martti pyyhkii hikeä. Olipas se urakka! Santeri kiittelee:
- Kiitostapa kiitosta, enpä olis piässy ite tästä pinteestä poekkeen! Minnoun sinulle velekoo, voesinko minä aottoo jotennii? Martti hymyilee. Hän tietää tarkalleen, mitä kysyä.
- Voisitko auttaa minut kotiin? Luulen, että ystäväni ovat jo huolissaan. Santeri nyökkää.
- Voe tokkiisa, mikä ettei! Myö kuule sujahettaan sinne Maelantijaan noppeemmin ku arvootkaa tällä minun mänöpelillä, Santeri nauraa ja taputtaa aluksen konepeltiä
Martti nauraa niin, että hänen viiksensä vipattavat. Olipa hienoa päästä vihdoin kotiin!

Miekkoset hyppäävät Santerin menopelin kyytiin. Se on ruskea ja pyöreä ja sen kyljessä lukee ”Lentävä kalakukko”. Martin mielestä se oli todella kummallista – oliko täällä, kaukaisessa maassa jokin kalakukko-niminen eläin? Ja miltä sellainen näytti? Ilmeisesti se osaa kuitenkin lentää, Martti ajattelee. Hän päättää vielä kysyä asiaa Santerilta. Santeri nauraa:
- Elähä mittää, kalakukko on syötävätä! Voe tokkiisa että onnii hyvvee - ruisleepä, jonka sisällä on kalloo. Joskus lihhooki, Santeri kertoo. Martti nyökkää huvittuneena. Ehkä muillakin tämän maan asukkailla oli erikoinen huumorintaju ja he keksivät ilokseen kummallisia nimiä. 

Santeri käynnistää Lentävän kalakukon ja kaverukset lähtevät lentoon.


Martti katselee maisemia kiinnostuneena. Santeri kertoilee tarinoita kotikaupungistaan Kuopiosta. Marttikin alkaa hiljalleen ymmärtää Santerin juttuja, vaikka hänen puheensa kuulostaa vielä hassulta. Kuopio kuulostaa hauskalta paikalta, Martti miettii. Sinne voisi ehkä palata lomailemaan jonain päivänä. Mutta ilmapallot voisi jättää kotiin, hän hymyilee mielessään. 

*****

Martin luona Tyyne ja Pirkko vastailevat puhelimeen ja sähköposteihin. He ovat yhtäkkiä alkaneet saada valtavasti vihjeitä Martista – kaikki jostain kaukaisesta maasta nimeltään Suomi. Naiset ovat riemuissaan – Martin oli oltava kunnossa! Etsijät olivat jo matkalla kohti Suomea. 
Tyyne vastaa jälleen yhteen puheluun:
- Tyyne Pipari puhelimessa. No päivää päivää. Vai että Oulussa! Jaahas, kiitos vihjeestä. Kuulemiin. 
Tyyne sulkee puhelimen ja huokaisee. Hän merkitsee Oulun kartalle. Kartalla on jo monta merkintää.


- Martti on nähty Oulussakin! Kyllä se mies on ehtinyt vaikka minne. 
Pirkko nyökkää.
- Sanopa muuta, minulle on soitettu tänään jo Savonlinnasta, Äänekoskelta ja Rovaniemeltä! Eilen tuli monta vihjettä Helsingistä ja Kuopiosta. Martti on tainnut pyöriä Suomen yllä pidempäänkin, hän pohtii. 
Tyyne sanoo yhtäkkiä:
- Herttinen, pitäisiköhän minun leipoa jotakin, Martilla on varmasti kova nälkä, kun hän tulee kotiin! Pirkkoa naurattaa. Hän vihjaa pilke silmäkulmassaan:
- Martti taitaa olla sinulle kovin tärkeä! En ole ikinä nähnyt sinua noin pois tolaltasi. 
Tyyne nyökkää ja punastuu. 
- Kyllä minä tykkään Martista ihan valtavasti. Kun hän nyt vain tulisi kotiin, niin kertoisin sen - - -
- No tässähän tuo Martti onnii, senkuvvua sanot saman tien! 
Tyyne ja Pirkko säpsähtävät ja katsovat ovelle. Santeri ja Martti seisovat kynnyksellä! Kun Santeri näkee naisten ilmeet, häntä alkaa naurattaa:
- Ihan ku uaveen olisitto nähnä, Marttihan se vua on! Tyyne ryntää salamana ovelle halaamaan Marttia.
- Voi Martti, älä enää ikinä katoa tuolla tavalla! Sinä olet minulle niin tärkeä. Martti sopertaa hiljaa:
- Niin sinäkin minulle, Tyyne-kulta.

Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen Mailandiassa aletaan järjestää juhlia. Kyläläiset ovat riemuissaan – Martti on palannut kotiin! Tyyne hääräilee Martin keittiössä ja loihtii toinen toistaan herkullisempia leivonnaisia. Martti istuu keittiön pöydän ääressä ja vaikuttaa hermostuneelta. Hänellä oli oma suunnitelmansa tälle illalle - hän olisi halunnut olla Tyynen kanssa kahden. Martti mutisee:
- Vastahan me pidimme juhlia, onkohan tämä nyt ihan tarpeellista… Tyyne keskeyttää:
- Höpsistä, mene nyt vain juhlimaan ja nauttimaan ystäviesi seurasta! Kaikki haluavat kuulla seikkailustasi. Martti huokaa ja hymyilee.
- Olihan se kyllä aikamoinen reissu... Ja minullakin oli ikävä ystäviäni! Martti hiljenee hetkeksi ja vakavoituu. Nyt tai ei koskaan, hän ajattelee.
- Tyyne, tajusin matkallani jotain, Martti aloittaa.
Hän kaivaa taskustaan pienen rasian ja polvistuu Tyynen eteen. Tyyne menee aivan sanattomaksi. Vispilä putoaa hänen kädestään ja kolahtaa lattialle.


- Tyyne Pipari! Sinä olet ihanin ihminen, jonka tunnen. Pelkäsin matkallani eniten sitä, etten näkisi sinua enää koskaan! Minä... rakastan sinua. Tulisitko vaimokseni? Tyyne miettii vain hetken ja vastaa kyynel silmäkulmassaan:
- Kyllä Martti, kyllä tulen! Minäkin rakastan sinua, Karkki-Martti Makeinen!

Ilta on täynnä riemua, kun Martti ja Tyyne kertovat kihlauksestaan kyläläisille ja Martti tarinoi seikkailustaan. Kaikki haluavat kuulla kaukaisista maista, joita Martti on nähnyt. Hattara hyörii Martin ympärillä malttamattomana ja kyselee innokkaasti:
- Millaisia ihmiset olivat? Oliko sielläkin paljon karkkia? Oliko siellä virtahepoja? Entä muita eläimiä? Marttia hymyilyttää. Kaikki oli taas kuin ennen – ja vielä paremmin! 
Hän oli maailman onnellisin Martti.

*****

Juhlat jatkuvat vielä pitkän tovin ja ilonpito kuuluu lammelle asti. Lammesta nousee hitaasti tumma hahmo. Se tarkkailee juhlaväkeä hetken ja painuu sitten takaisin lammen syvyyksiin. Pian, se ajattelee yön pimeydessä.
Pian.


Kahdestoista luku: Murhetta ja ikävää

Taikuri Hokkusta-Poo totisesti osaa taikoa, Martti miettii murheissaan. Hänen ystävänsä olivat varmasti huolissaan. Voi, kun hän jo pääsisi kotiin! Vappukin menisi tässä rytäkässä ohi, yksi Martin suosikkijuhlista! Tyynekin oli luvannut paistaa Martille munkkeja. 
- Voi miten harmillista, Martti mutisi itsekseen. Ilmapallot tuntuivat lennättävän Marttia eteenpäin kuin tuuli, eikä niillä ollut aikomustakaan pysähtyä. Martti oli yrittänyt puhkaista palloja, jotta hän laskeutuisi alemmas – turhaan. Taiotut ilmapallot kiisivät taivaan halki vahingoittumattomina. Martti katselee alas. Alapuolella ohi kiitää kaikenkirjavia maisemia, pieniä kyliä ja kaupunkeja valoineen. Hänen oli parasta pidellä lujasti kiinni, sillä pudotus olisi melkoinen. Marttia alkaa hirvittää. Olihan ilmapallojen pakko pysähtyä vielä joskus! Olihan?

********

Mailandiassa käy kuhina, kun Tyyne järjestää Martin etsintöjä – tällä kertaa ilmaan. Mailandian kuusimetsän pöllöt lehahtelevat lentoon yksi kerrallaan, kukin omaan suuntaansa. 



- Martin ilmapallot näkyvät varmasti kauas, ne olivat suuria ja värikkäitä, Tyyne opastaa. – Hän on saattanut lentää jo kauaskin, kerätkää välillä voimia, niin jaksatte lentää pitkälle!
Hattara katselee Tyynen vieressä taivaalle. Pieni virtahepo on ymmällään. Taivaalla oli niin paljon pilviä! Miten ihmeessä kukaan arvaisi, minkä pilven takana Martti oli piilossa? Tyyne huomaa Hattaran huokailun ja yrittää lohduttaa:
- Älä huoli, pikkuinen. Löydämme Martin ihan varmasti, meillä on hurjasti etsijöitä maalla ja ilmassa! Ymmärrän, että sinulla on Marttia ikävä. Niin meillä kaikilla, Tyyne huokaa. Hattara mutisee hiljaa:
- Si-si-sitten kun Martti löytyy, hän ei saa enää kadota! Olisi mukavaa, jos kaikki pysyisivät tallessa, eikä Hokkusta-Poo aina taikoisi jotakuta kadoksiin! Tyyne rauhoittelee ystäväänsä:
- Minustakaan ei ole mukavaa, että Martti on hukassa. Ymmärräthän sinä kuitenkin, pikkuinen, että se oli vahinko? Me kaikki teemme joskus virheitä. Vaikka se tuntuisikin hankalalta, sinun täytyy yrittää antaa taikurille anteeksi. Olen varma, että pidät Hokkusta-Poosta, kun tutustut häneen paremmin, Tyyne rohkaisee. Hattara kuuntelee hiljaa ja sanoo sitten mutisten:
- Lu-lu-lupaan yrittää. Kunhan hän on tästä lähtien kiltisti!

Etsijät lähtevät kukin omalle reitilleen ja pian pihassa on vain Tyyne ystävänsä Pirkon kanssa. 
Tyyne on uupunut. Hän huokaa ystävälleen:
- Minä jään tänne Martin talolle. Jonkun on oltava vastassa, jos hän sattuukin palaamaan kotiin… Tyyneä alkaa itkettää. Pirkko laskee kätensä rohkaisevasti Tyynen olkapäälle.
- Hyvä ajatus. Minä jään sinun kanssasi, sinun ei pidä jäädä murehtimaan tänne itseksesi, Pirkko sanoo päättäväisesti. Tyyne yrittää estellä, mutta Pirkko pysyy lujana:
- Höpsistä, Tyyne, minä jään ja sillä sipuli. Sitähän varten ystävät ovat!


***************

Jossain taivaalla Martti murehtii kotiinpaluutaan. Lentomatkasta ei tunnu tulevan loppua ja Martti ei enää tunnista alla viliseviä maisemia. Hänen on täytynyt lentää todella kauas! 
- Mikähän paikka tämäkin on, Martti mutisee itsekseen. Alapuolella näkyy kerrostaloja, aukioita ja puistoja. Oliko tämä jokin kaupunki? 
Juuri kun Martti yrittää nähdä mitä hänen alapuolellaan tapahtuu, ilmapallot pysähtyvät kuin seinään. Martin ote irtoaa ja hän putoaa, putoaa, putoaa – laskeutuen valtavan pilven päälle. Martti säikähtää kovasti ja koettaa rauhoitella itseään. 
- Kaikki hyvin, et pudonnut maahan asti, hän sanoo itselleen. Martti katsoo varovasti pilvenreunan yli. Hän liitelee edelleen jonkin kaupungin yllä.
Yhtäkkiä Martti kuulee outoa ääntä. Se kuulostaa jonkinlaiselta moottorilta, joka ei suostu käynnistymään. Martti katselee toiveikkaana ympärilleen. Entä jos joku Mailandiasta oli tullut hakemaan häntä kotiin? Äkkiä Martti huomaa, että pilven toisella reunalla seisoo jokin hahmo. Hahmo on selvästi huomannut Martin ja viittilöi häntä luokseen. Mitä ihmettä, ei kai täällä ketään muita pitäisi olla! Martti ei millään erota, kuka hahmo voisi olla - hän on liian kaukana. Martti miettii hetkisen ja mutisee sitten:
- Ei kai tämä tilanne voi enää hullummaksikaan muuttua. Martti nousee varovasti ylös ja lähtee kävelemään hahmoa kohti. 


Yhdestoista luku: Taivaan tuuliin

Sirkusteltan takahuoneessa käy kuhina, kun Tyyne ja Pirkko tulevat paikalle. Esiintyjä toisensa jälkeen valmistautuu ohjelmanumeroonsa. He katsovat tulijoita kummissaan, mitä ihmettä naiset tekevät täällä?

Tyyne on napannut Pirkon mukaansa heti Taikuri Hokkusta-Poon esityksen jälkeen ja suunnannut päättäväisesti takahuoneeseen. Tästä se miekkonen ei selviäisikään niin vähällä, Tyyne puhisee mielessään. Pelotella nyt pientä virtaheporaukkaa, Martin katoamisesta puhumattakaan!  

Tyyne löytää taikurin pakkaamasta laukkujaan ja sanoo saman tien kuuluvalla äänellä:
- Olet selityksen velkaa, miekkonen! Missä ihmeessä Martti on? Taikuri hämmästyy naiset nähdessään ja jatkaa laukkujen pakkaamista hermostuneesti mutisten. Pirkko jatkaa:
- Sinä olet viimeinen henkilö, jonka seurassa Martti on nähty. Ole nyt kiltti ja kerro mitä hänelle on tapahtunut, hän jatkaa anellen. Taikuri ei vastaa vieläkään, vaan kääntää selkänsä ja jatkaa laukkujensa pakkaamista. Tyyne menee lähemmäs ja sanoo:
- Mikä sinua vaivaa? Rakas ystäväni Martti on kateissa ja sinä et edes halua auttaa! Ja miten olet saanut Hattarankin pelkäämään itseäsi niin paljon? Virtahepoparka vain tärisi sinut nähdessään… Pirkko keskeyttää Tyynen. 
- Katso, hän kuiskaa ystävälleen. 
Tyyne hiljenee huomatessaan, että taikuria on alkanut itkettää. Hokkusta-Poo kääntyy hitaasti naisiin päin ja niiskaisee. Hän yrittää selvästikin sanoa jotain, mutta sanat takertuvat miehen kurkkuun. 


Pirkko pyytää taikuria istumaan alas ja ojentaa tälle nenäliinan. Hokkusta-Poo niistää kuuluvasti ja sanoo sitten hiljaa:
- Olen niin kovin pahoillani, en taida olla kovin hyvä taikuri. Tyyne kummastelee miehen sanoja:
- Mitä tarkoitat? Äsken teit ainakin kovin hienoja temppuja, minä en ainakaan tiedä ketään kuka osaisi tehdä jotain tuollaista! Pirkko nyökkäilee vieressä. Hokkusta-Poo jatkaa:
- Te varmaan ihmettelette, mitä ystävillenne on tapahtunut. Tyyne nyökkää nopeasti ja kysyy sitten tiukasti:
- Sinulla siis on näppisi pelissä? Taikuri punastuu. Hän nyökkää ja kertoo sitten:
- Olin aikaisemmin eräässä toisessa sirkuksessa, silloin kun virtahepoystävänne oli pieni. Sirkus oli maankuulu ja minulta vaadittiin jatkuvasti yhä hienompia ja suurempia temppuja, Hokkusta-Poo huokaa. 
- Eräänä iltana esityksen jälkeen kokeilin katoamistemppua ensimmäistä kertaa. Olin juuri lausunut taikasanat, kun huomasin virtahevon kököttävän aivan vieressäni. Hätäännyin kovasti, sillä tällaiset temput ovat hyvin salaisia, Hokkusta-Poo kertoo. 
- Seuraavassa hetkessä pikkuinen virtahepo olikin poissa, Hokkusta-Poo nyyhkäisee. 
- Olin todella murheissani. Pikkukaveri oli vain utelias, ja minä menin kadottamaan hänet! Hokkusta-Poo painaa päänsä käsiinsä ja nyyhkyttää lohduttomasti. Tyyne koettaa lohduttaa taikuria:
- Hattara, siis tämä virtahevonpoikanen, on aivan kunnossa. Hän vain pelkää sinua aivan kamalasti, Tyyne huokaa. Sinun on syytä pyytää häneltä anteeksi ja kertoa koko tarina, olen varma että hän lopulta ymmärtää. 
Hokkusta-Poo näyttää huojentuneelta. Hän on selvästi iloinen, että Hattara on kunnossa. 
- Olen niin hirmuisen pahoillani, taikuri sanoo vielä kerran. Pirkko ja Tyyne nyökkäilevät ja koettavat rauhoitella miekkosta.
- Kyllä me ymmärrämme, että teit sen vahingossa. Mutta olemme nyt enemmän huolissamme Martista – oletko taikonut hänetkin jonnekin? Taikuri punastuu entistä enemmän. Hän sopertaa häpeissään:
- Martti vaikutti oikein mukavalta mieheltä, törmäsin häneen torilla. Hän oli hyvin kiinnostunut tempuistani ja pyysi näyttämään yhden. Hänellä oli kädessään kimppu ilmapalloja ja yritin kadottaa niistä yhden. Temppu meni kuitenkin aivan pieleen ja… Taikuri keskeyttää. Tyyne tivaa taikurilta:
- Niin? Mitä sitten tapahtui? Hokkusta-Poo huokaa syvään ja sanoo hiljaa:
- Martti lensi ilmapallojen mukana taivaan tuuliin. Kohosi jonnekin pilvien yläpuolelle, taikuri niiskaisee. Pirkko tuijottaa taikuria kauhuissaan ja kysyy:
- Et siis tiedä, missä hän on? Hokkusta-Poo pudistaa päätään.
- En. Minulla ei ole aavistustakaan, minne Martti ilmapalloineen on päätynyt.

********

Pilvet näyttävät suurelta hattarapensaalta, kun Martti liitelee niiden yläpuolella. 
- Voi hirmuinen, hän ajattelee, mihinkähän asti minä oikein lennän? 


Kymmenes luku: Martti kateissa

Juhlista on kulunut pari päivää ja Mailandia on aivan sekaisin. Kaikki ovat huolissaan Martista, josta ei ole näkynyt jälkeäkään juhlien jälkeen. Martti on kovin pidetty henkilö Mailandiassa, ja kaikki osallistuvat etsintöihin. Hipposten perhe kiertelee lähiseutuja helikopterillaan ja Martin hyvä ystävä Seppo Silakka soittelee kaikki tuttavat läpi. Tyyne laittaa jälleen ilmoituksia nettiin. Hän huokailee Hattaralle:
- On tämä sitten outoa. Vasta äsken perheesi löysi sinut ja taas on joku kadoksissa! Voi hyvänen aika, miten minua huolestuttaa. Hattarakin on murhemielellä:
- Tu-tu-tuntuu niin oudolta, kun Martti ei ole täällä. Martin kanssa on aina mukava ja turvallinen olo. Tyyne nyökkää. Hän naputtelee koneella vielä vähän aikaa ja kysyy sitten:
- Mitä mieltä olet, onko tämä nyt hyvä? Tyyne osoittaa tietokoneen ruutua ja sillä näkyvää katoamisilmoitusta Martista. He ovat suunnitelleet levittelevänsä ilmoituksia näkyville paikoille Mailandiassa.


- Se on oikein hyvä, Hattara kehuu ja innostuu sitten:
- Viedäänkö niitä jo tänään torille? Siellä saattaisi olla paljon ihmisiä tänään, kun on ne markkinatkin. Voitaisiin kysellä, onko Marttia näkynyt. Tyyne nyökkää päättäväisesti ja alkaa printata ilmoituksia.
- Viedään vaan! Jonkun on ollut pakko nähdä jotakin. Jospa törmäisimme siihen mieheen, jonka kanssa Martti oli jutellut, Tyyne sanoo toiveikkaasti. 
Mielessään Tyyne on kuitenkin jo hieman epätoivoinen. Mihin ihmeeseen Martti muka voisi kadota paikassa, jonka hän tuntee läpikotaisin ja missä kaikki tuntevat hänet? 

Tyyne ja Hattara saapuvat Mailandian torille vilkkaimpaan aikaan. He kyselevät ihmisiltä Martista, mutta kukaan ei ole nähnyt mitään. Kaikki tuntevat Martin ja he lupaavat auttaa etsinnöissä. Tyyne ja Hattara alkavat kuitenkin turhautua – olisiko ilmoituksista loppujen lopuksi mitään hyötyä? Hattara on pettynyt ja se sanoo surkeana Tyynelle:
- Minua surettaa niin kovasti, etten voi ajatella mitään muuta kuin Marttia. Miksi kaikki eivät vain voisi säilyä tallessa, miksi joku on aina hukassa? Pieni virtahepo on itkun partaalla. Tyyne koettaa lohduttaa ystäväänsä parhaansa mukaan, mutta on itsekin alamaissa. Hän kaivaa viimeisen ilmoituksen laukustaan ja kiinnittää sen ilmoitustaululle. Yhtäkkiä hän huomaa samalla taululla värikkään ilmoituksen – Mailandiaan on tulossa sirkus! Hattara huomaa ilmoituksen myös ja kysyy:
- Mitä siinä lukee? Se näyttää mukavan värikkäältä! Tyyne lukee ilmoituksen Hattaralle.



- Tuossa alareunassa on ollut kuva jostain esiintyjästä, mutta se on revennyt irti. Harmillista, Tyyne toteaa.
Hattara innostuu siitä huolimatta:
- Mennään sinne! Sirkuksethan kiertävät vaikka missä, he ovat voineet nähdä Martin! Tyyne tajuaa äkkiä:
- Ja hei, entä jos se hassusti pukeutunut mies olikin sirkuksen jäsen? Hattaran silmät loistavat:
- Olet oikeassa! Hän saattaisi tietää, mihin Martti on mennyt! Tyyne kirjoittaa sirkuksen tiedot ylös ja he päättävät mennä yhdessä heti ensimmäiseen näytökseen parin päivän kuluttua.
Hattara on innoissaan. Se on varma, että sirkuksesta löytyy johtolanka Martin olinpaikkaan. Tyyne on vielä epäileväinen, mutta on ilahtunut nähdessään Hattaran taas iloisempana. Ehkä he kaikki saisivat muuta ajateltavaa sirkuksen pyörteissä, Tyyne järkeilee. Martti ei haluaisi, että murehdimme liikaa, hän on varmasti ihan kunnossa, Tyyne uskottelee itselleen.

Tyyne ja Hattara kiiruhtavat parin päivän päästä sirkuksen ensimmäiseen näytökseen. Myös Hattaran perhe, Seppo, Pena ja Pirkko ovat lähteneet mukaan. Tyyne toivoo, että Pirkko tunnistaisi Martin kanssa jutelleen miehen. 
Kaverukset istuvat sirkuksen katsomoon odottamaan. Sirkusteltta on tupaten täynnä, mailandialaiset ovat liikkeellä sankoin joukoin. Pian katsomo hiljenee, kun valot syttyvät sirkuksen lavalla. Sirkuksen tirehtööri toivottaa katsojat tervetulleiksi ja esittelee ensimmäisen esiintyjän:
- Nyt, hyvät naiset ja herrat, toivottakaa tervetulleeksi mystinen taituri, legendaarinen taikuri Hokkusta-Poo! Katsomo puhkeaa suosionosoituksiin, kun lavalle astelee tummiin pukeutunut taikuri. Pirkko kuiskaa Tyynen korvaan saman tien:
- Hän se on, tuon miehen kanssa Martti jutteli torilla! Tyyne ei ole pysyä aloillaan, hän haluaisi heti mennä kysymään Martista. Hän kuitenkin sipisee takaisin:
- Mennään jututtamaan miekkosta heti esityksen jälkeen, tämä juttu on selvitettävä! Pirkko nyökkää. Tyyne keskittyy katsomaan ensimmäistä temppua, mutta huomaakin Hattaran tärisevän vieressään. Pieni virtahepo on käpertynyt aivan Tyynen kylkeen ja peittänyt silmänsä käsillään. 
- Mikä sinun tuli, Tyyne kysyy huolestuneena. –Onko tämä sinusta pelottavaa? Hattara kuiskaa takaisin vapisevalla äänellä:
- Tyyne, tu-tu-tuo mies… Tuo mies on ilkeä! Tuo mies vei minut pois kotoa!



Yhdeksäs luku: Juhlahumua

Seuraavien päivien aikana tapahtuu paljon. Tyyne on kuin ihmeen kaupalla saanut postia suoraan Hattaran perheeltä! Eritoten Internetin voimaa epäillyt Martti on ihmeissään:
- Pitäisiköhän minunkin hankkia tuollainen tietokone? Voisin vaikka laittaa sinne sellaiset.. mitkä ne nyt ovatkaan, nettisivut! Tyyne hymyilee ja sanoo hieman keljuillen:
- Hanki saman tien sellainen tabletti, sehän olisi kätevä! Martti kummastelee:
- Tabletti? Voiko sen syödä? 

Hattara ei tiedä miten päin olisi. Vasta eilen hän oli nähnyt sitä kummallista unta, ja nyt hän oli löytämässä perheensä! Hattaran perhe oli lähtenyt heti viestin saatuaan matkaamaan kohti Mailandiaa. Matka Virtahepojen maasta Mailandiaan oli pitkä, joten he pääsisivät perille luultavasti vasta seuraavana päivänä. Hattaralla oli vielä päivä miettimisaikaa, mutta silti pientä virtahepoa jännitti kovasti. Entä jos sen perhe ei pitäisikään siitä? Muistaisiko se vieläkään mitään? 

Martti ja Hattara istuvat iltateellä Martin keittiössä. Hattara on hyvin hermostuneen oloinen ja Martti päättää jututtaa pikkukaveria.
- Hattara, onko kaikki hyvin? Voin kuvitella, että olet hämmentynyt. Miltä sinusta tuntuu? Hattara huokaisee. Se ei osaa pukea ajatuksiaan sanoiksi.
- Minua ainakin jännittää hirveästi, se aloittaa. Pienen mietintätauon jälkeen se jatkaa:
- Odotan todella paljon äidin näkemistä, sillä hän on ainoa, jonka muistan. Mutta entä jos äiti ei pidäkään minusta? Ja onkohan minulla siskoja ja veljiä? Ja minkähän värinen isäni on? Yhtäkkiä Hattaralla riittää kysymyksiä ja se vaikuttaa hätääntyneeltä. Martti rauhoittelee ystäväänsä:
- Älä huoli, ystäväiseni, olen aivan varma, että he pitävät sinusta ja ovat ikävöineet sinua hirmuisen paljon! Minä en tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiisi, mutta eikös olekin mukava tietää, että huomenna kaikki selviää? Sitten sinun ei enää tarvitse pinnistellä muistiasi. Hattara rauhoittuu hieman. 
- E-e-ehkä on ihan mukavaa tavata muita virtahepoja välillä, se sanoo hitaasti ja hymyilee sitten:
- Te ihmiset olette välillä ihan hassuja!

Seuraava päivä valkenee pian. Martti on hakemassa päivän lehteä postilaatikolta aamutohveleissaan, kun taivaalta kuuluu outo ääni. Mitä ihmettä se oli, ei kai tähän aikaan vuodesta voinut vielä ukkostaa? 
Martti kääntää katseensa ylöspäin ja näkee melun aiheuttajan. Se on hehkuvan oranssi helikopteri, joka laskeutuu hitaasti Martin pihalle. 




Kopterin sisältä purkautuu värikäs joukko: kolme eriväristä virtahepoa! Toinen suuremmista virtahevoista on vaaleanpunainen, aivan kuin Hattarakin, toinen sininen. Heidän perässään juoksee aivan pikkuinen virtahepo – vihreä väriltään. Martti katsoo joukkoa hetken ja häntä alkaa hymyilyttää. Tässä se oli, Hattaran perhe. He olivat vihdoinkin löytäneet perille!

Virtahepoperhe sopii Martin olohuoneeseen juuri ja juuri. Suurten virtahepojen, Hattaran äidin ja isän, korvat hipovat kattoa, kun ne tepastelevat sisälle. Martti pyytää vieraita odottamaan olohuoneessa ja menee herättämään Hattaraa. 

Hattara onkin jo hereillä. Se seisoo hermostuneena peilin edessä ja kysyy Martilta:
- Mi-mi-miltä minä näytän? Uskallanko minä mennä sinne? Martti hymyilee:
- Sinä näytät oikein mukavalta ja ihan omalta itseltäsi. Mene vain, sinua odotetaan jo! Hattara huokaisee syvään ja astuu päättäväisesti olohuoneeseen. Martti seuraa sivummalta, kun Hattaran äiti sulkee pikkuisen virtahevon syleilyynsä. Martti hymyilee ja jättää perheen juttelemaan rauhassa. Hän päättää kiiruhtaa Tyynen luo kertomaan iloiset uutiset.

Tyyne ei ole pysyä aloillaan, kun Martti kertoo perheen saapuneen Mailandiaan.
- Voi, olen niin onnellinen Hattaran puolesta, Tyyne intoilee. Samassa hän keksii:
- Nythän voimme pitää ne suunnittelemani kekkerit Hattaran perheen kunniaksi! Eikö se olisikin mukavaa? Marttikin innostuu:
- Hieno idea! Tätä jos jotakin täytyy juhlia! 

Pari seuraavaa päivää ovat täynnä naurua ja tarinoita, kun Hattaralle kerrotaan hauskoja juttuja sen lapsuudesta. Hattaran äiti Helmi, isä Hemmo ja pikkuveli Himpula nauravat makeasti, kun he muistelevat Hattaran kommelluksia. Yksi asia kuitenkin mietityttää kaikkia. Edes Hattaran perhe ei tiedä, mihin ja miksi Hattara aikoinaan katosi. Eräänä aamuna Hattaran sänky oli vain ollut tyhjä. Hattaran äiti huokaisee:
- Olimme niin helpottuneita, kun luimme Tyynen ilmoituksen! Olemme olleet kovin huolissamme pikku Hipposesta! Martti säpsähtää:
- Hipponen? Sekö sinun oikea nimesi on, hän kysyy Hattaralta. Hattara nyökkää hymyillen.
- Tavallaan, se on meidän kaikkien nimi. Minulle ei ollut ehditty antaa vielä nimeä, olin niin pieni kun katosin. Mutta nyt voin olla Hattara Hipponen! Marttia naurattaa:
- Totta, se onkin juuri sinulle sopiva nimi!

Pian onkin Tyynen kestinkien aika. Pöydät on peitetty pitsiliinoin ja katettu koreaksi:  Kakkuja, pipareita, korvapuusteja, leivoksia ja tietenkin Martin makoisia makeisia. 


Mailandialaiset toivottavat kukin vuorollaan Hattaran perheen tervetulleeksi ja iloitsevat Hattaran tarinan päättyneen onnellisesti. Iloinen musiikki saa kaikki tanssimaan ja tunnelma on lämmin. Hattaran silmät loistavat, kun se leikkii veljensä Himpulan kanssa. 

Martti katselee ilonpitoa huojentuneena. Hattaran kohtalo on kaihertanut hänen mieltään siitä asti, kun hän löysi virtahevon hattarapensaastaan. Vaikka Martti on onnellinen, hän ei voi olla miettimättä, mikä Hattaran katoamiseen johti.
- Tässä on vielä jotain mätää, se mutisee itsekseen. Pian Martti kuitenkin unohtaa murheensa, kun Tyyne huikkaa hänelle:
- Martti, muistitko hakea torilta ne ilmapallot? Martti hämmentyy ja pudistaa päätään:
- Voi hirmuinen, minä aivan unohdin! No, taidan vielä ehtiä, jos pinkaisen sinne nopeasti. Eihän juhla ole juhla ilman ilmapalloja!

Juhlat jatkuvat myöhään iltaan asti. Kaikilla on ollut hauskaa ja ihmiset alkavat lähteä hiljalleen koteihinsa. Kun Tyyne hyvästelee vieraitaan, hän tajuaa yhtäkkiä: Martti on viipynyt torilla jo todella kauan! Hän tähystää tien suuntaan, mutta tuttua hahmoa ei näy missään. Hän kyselee kaikilta, onko kukaan nähnyt Marttia, mutta kukaan ei tunnu tietävän miekkosesta. Tyyne soittaa ystävälleen Pirkolle, joka on torimyyjä ja Pena Perunan vaimo. Ehkä Martti oli vain jäänyt juttelemaan jonkun tutun kanssa ja oli vasta lähtenyt kotia kohti. Mutta Pirkkoakin kummastuttaa:
- Kyllä minä Martin täällä näin. Hänellä oli iso kimppu ilmapalloja käsissään ja hän jutteli jonkun hassusti pukeutuneen miekkosen kanssa. Mutta siitä on jo ainakin tunti!
Tyyne kiittää ystäväänsä ja sulkee puhelimen. Hänelle tulee kummallinen olo.
Martille oli tapahtunut jotain.


Kahdeksas luku: Unta vai totta?



On talvinen aamupäivä Mailandiassa. Hattara, Martti ja Tyyne ovat ulkona lumitöissä, sillä edellisenä yönä on satanut paljon lunta. Vaikka lumitöiden teko on rankkaa puuhaa, ystävyksillä on mukavaa. Työt sujuivat mukavammin porukalla ja raitis ulkoilma teki hyvää.

Kotvan kuluttua Hattaraa alkaa jo hieman uuvuttaa. Martti huomaa sen ja huikkaa Hattaralle lunta lapioidessaan:
- Hattara, sinähän voisit hakea meille kaikille sisältä kuumaa mehua. Jätin sitä termospulloon keittiön pöydälle. Hattara suostuu ilomielin ja kipaisee sisälle.

Sisällä on mukavan lämmintä. Hattara riisuu hetkeksi piponsa ja tepastelee keittiöön. Se ottaa korin keittiön nurkasta ja lastaa siihen mehupullon lisäksi kolme mukia.
- Yksi, kaksi, kolme, se laskee. Viime aikoina he ovatkin viettäneet paljon aikaa kolmestaan, Hattara miettii. Tyyne oli Hattarankin mielestä oikein mukava, mutta Martti taisi olla vallan rakastunut naapurin iloiseen leipuriin. Hattara oli iloinen Martin puolesta, Tyyne teki Martin selvästikin hyvin onnelliseksi. He kolme olivat ikään kuin.. perhe.

Ajatus perheestä saa Hattaran hämmentyneeksi. Se tietää, että sillä on oma virtahepoperhe jossain päin maailmaa. Mutta vaikka Hattara kuinka pinnisteli muistiaan, se ei muistanut miten päätyi Mailandiaan ja Martin luo. Eräänä päivänä se oli vain herännyt hattarapensaan takaa ja aivan pelästynyt. Martti oli siitä päivästä asti koettanut löytää Hattaran perhettä, mutta tähän mennessä etsiminen ei ollut tuottanut tulosta.
- Onneksi minulla on niin hieno ystävä kuin Martti, Hattara miettii suunnatessaan takaisin ulos. 
- Ilman Marttia olisin ollut pulassa. Hattara kipaisee takaisin raikkaaseen ulkoilmaan ja saa iloisen vastaanoton lumitöihin uupuneilta ystäviltään. He kokoontuvat nauttimaan lämmintä juomaa, joka höyryää pakkasilmassa. Hattara ei kuitenkaan enää osaa hymyillä yhtä leveästi, vaan se syventyy ajatuksiinsa. Jokin kaihersi pienen virtahevon mieltä, eikä se oikein itsekään tiennyt, mistä oli kyse.

Seuraavana yönä Hattara näkee kummallista unta. Se osaa lentää! Se lentää hirmuisen korkealla, värikkäiden pilvien seassa. Mailandian värikkäät metsiköt ja kukkulat vilisevät ohi ja talotkin näyttävät pikkuruisilta. Hattara lentää ja lentää, ja sen eteen tulee aina vain uusia maisemia.
-Voi, miten suuri maailma onkaan, Hattara huokaisee ihastuksissaan.

Yhtäkkiä maisema Hattaran alapuolella muuttuu tasaisemmaksi. Kaikkialla on vihreää nurmea ja pensaita, joiden välissä mutkittelee kapeita puroja ja jokia. Siellä täällä on myös pieniä lampia, joissa uiskentelee...
Virtahepoja?


Hattara ei ole uskoa silmiään. Lampien lähettyvillä köntystelee monta virtahepoa, kaikki ihan samannäköisiä kuin se itse. Entä jos tämä onkin hänen oikea kotinsa? Hattara päättää laskeutua alemmas katsomaan lajitovereitaan. Mutta mitä ihmettä - mitä enemmän se yrittää laskeutua, sitä korkeammalle se nousee. Alla levittäytyvä maisema pienenee pienenemistään ja Hattaraa alkaa pelottaa.

- Apuaaa, se huutaa, mutta muut virtahevot ovat jo liian kaukana. Hattara sulkee silmänsä ja alkaa nyyhkyttää. Kunpa tämä olisi vain unta, kunpa..

- Hattara, herää! Martti huudahtaa huolestuneena. Hattara säpsähtää hereille omassa sängyssään Martin luona - kaikki oli kuin olikin unta! Martti näyttää huolestuneelta. Hän kysyy:
- Näitkö sinä pahaa unta, ystäväiseni? Puhuit unissasi ja pyörit sängyssäsi kuin väkkärä, onko kaikki hyvin? Hattara ei saa sanaakaan suustaan. Se nyyhkyttää vieläkin vähän. Kohta se kuitenkin sopertaa:
- Martti, minä näin virtahepokylän! Minusta tuntuu että.. että olen ollut siellä aiemminkin, se sanoo hitaasti. Martti tuijottaa Hattaraa ihmeissään. Hattara tajuaa:
- Martti, minä taidan muistaa jotakin!

Seuraavana päivänä Martti ja Hattara kyläilevät Tyynen luona. Tyynellä on tietokone ja Internet, ja hän on luvannut auttaa virtahepokylän ja Hattaran vanhempien etsinnässä. Tyyne osoittautuukin varsin näppäräksi tietokoneen käytössä ja kirjoittaa nopeasti ilmoituksia ja etsintäkuulutuksia eri sivustoille Internetiin. Hän liittää mukaan Hattaran kuvan - jos joku vaikka tunnistaisi sen. 






Tietokoneiden suhteen kömpelö Martti epäilee nettipalstojen tehoa ja mutisee:
- Oletko aivan varma, että tämä toimii? Tyyne naurahtaa huvittuneena:
- Höpsistä, Martti, oletpas sinä ennakkoluuloinen! Et arvaakaan, miten moni lueskelee näitä. Netissä sana leviää yllättävän nopeasti! Minä ainakin uskon, että löydämme edes johtolangan, Tyyne hymyilee ja katsoo Hattaraa lempeästi. Hattara punastuu:
- Minua ihan jännittää! Tyyne rauhoittelee virtahepoa:
- Uskon sen, pikkuystävä, minuakin jännittää! Mutta yhdessä on helpompaa jännittää kuin yksin, eikö niin? Hattara nyökkää.

Kaverukset istahtavat keittiön pöydän ääreen ja Tyyne keittää kahvia. He alkavat suunnitella tulevaa viikonloppua, sillä Tyyne on suunnitellut pitävänsä pienet juhlat kylän väelle. He ovat juuri kirjoittamassa kutsuja Tyynen juhliin, kun tietokoneesta kuuluu hassu kilahdus. Martti säikähtää:
- Mitä nyt tapahtuu? Menikö se rikki? Tyyne ei ehdi vastata, sillä hän pinkaisee tietokoneen ääreen. Hän naputtelee hetken ja pian hänen katseensa kirkastuu. Hattara kysyy uteliaana:
- Mitä sinä teet? Mikä sinua noin hymyilyttää? Tyyne vastaa voitonriemuisena:
- Hattara, meillä on johtolanka!



Seitsemäs luku: Lahjapulmia

Hattara ja Karkki-Martti viettävät joulukuista iltaa Martin karkkivarastossa. Joulu on suklaan sesonkiaikaa ja kaverukset laittavat viimeisiä suklaita paketteihin, jotta ne ehtisivät pukinkonttiin aattoon mennessä. 

Martti naputtelee Karkkimasiinan nappuloita mietteliään näköisenä. Hattara on pinoamassa Karkkimasiinasta tulevia suklaalaatikoita, kun se huomaa jotain varsin kummallista – kaikki Martin suunnittelemat suklaat ovat sydämen muotoisia! 
Hattara alkaa miettiä. Martti oli itse asiassa ollut viime aikoina aika kummallinen, vihellellyt hirmuisen paljon ja hymyillyt itsekseen. Olihan Martti muutenkin iloinen veikko, mutta tämä oli jo huolestuttavaa. 
Hattara päättää kysyä, mikä Marttia vaivaa.
- Martti, onko kaikki hyvin? Sinä vaikutat vähän kummalliselta, Hattara aloittaa. Martti punastuu.
- A-a-ai miten niin, hän takeltelee. Hattara jatkaa:
- Kerro nyt vain, Martti, kyllähän minä huomaan, että sinä olet ihan höpsö!
Martti lopettaa Karkkimasiinan naputtelun ja huokaisee syvään. 
- Minua niin kovasti mietityttää yksi asia, hän sopertaa ja tuijottaa kengänkärkiään. – Tiedäthän, kun pitää jostain ihmisestä oikein kovasti… Hattara huudahtaa voitonriemuisena:
- Minä tiesin! Sinä tykkäät Tyynestä! Martti punastuu entistä enemmän ja selittää nopeasti:
- No enhän minä… tai siis… onhan Tyyne mukava ja… mukavan näköinenkin… Hattaraa naurattaa:
- Hihii, sinuahan punastuttaa! Sinä olet kyllä ihan hassu, kun et ole kertonut minulle aiemmin. Minustakin Tyyne on mukava! 
Marttiakin hymyilyttää jo vähän. Hän on hetken hiljaa ja kysyy sitten varovasti:
- Hattara, voisitkohan sinä auttaa minua yhdessä asiassa, hän aloittaa. – Haluaisin hankkia Tyynelle jonkin oikein hienon joululahjan, mutten keksi mitään. Mistähän Tyyne pitäisi? Hattara katsoo Martin epätoivoista ilmettä ja vakuuttaa:
- Tottakai minä autan, keksimme varmasti jotain oikein hauskaa!

Ystävykset jatkavat suklaiden pakkaamista myöhäiseen iltaan asti, kunnes urakka on kokonaan valmis. He ovat miettineet kuumeisesti sopivia lahjaideoita Tyynelle, mutta mikään ideoista ei ole ollut Martin mielestä tarpeeksi hyvä. Hattaraa alkaa jo harmistuttaa, kun Martti ei pidä hänen ideoistaan:
- Minä ainakin ilahtuisin, jos saisin joululahjaksi puhallettavan uima-altaan! Siinä voisi polskia talvella, kun lampi on jäässä, se mutisee. Martti nostaa viimeiset suklaasydämet varaston hyllylle ja huokaisee:
- Ou mai, tämä on toivotonta! Mennään iltateelle ja nukutaan yön yli. Kyllä me vielä keksimme jotain, hän sanoo reippaasti ja sulkee varaston oven perässään.

Yöllä Martti ei saa unta. Lahjaideat Tyynelle pyörivät hänen päässään, mutta mikään ei tunnu sopivalta. Silitysrauta? Kahvipaketti? Villasukat? Mikä olisi jouluinen ja kuitenkin hieman.. no.. romanttinen lahja? Marttia turhauttaa. Hän ei ole tottunut ostamaan lahjoja mukaville naisihmisille. Mistä he oikein pitivät? Martti nukahtaa rauhattomaan uneen.




On jouluaatto ja Martti ei ole vieläkään keksinyt Tyynelle sopivaa lahjaa. Tyyne on kutsunut Martin ja Hattaran luokseen riisipuurolle. Kaverukset ovat juuri lähdössä Tyynen luo, kun Hattara rauhoittelee levotonta Marttia:
- Älä huoli, Martti, viedään Tyynelle vaikka makeisia varastostasi. Kaikki pitävät makeisista, eivätkö pidäkin?
Martti huokaisee:
- Olet oikeassa, kuoma. Käyn hakemassa jotain makoisaa! 

Martti astuu karkkivarastoon ja sytyttää valot. Karkkihyllyt notkuvat värikkäinä ja Martin valtaa tuttu valinnan vaikeus. Hän kiertelee hyllyjä pitkään, kunnes hänen silmänsä osuvat pieneen pahvilaatikkoon varaston hyllyllä. Siellä on vielä muutama rasia joulusuklaita – kaikki sydämen muotoisia. 
Marttia alkaa hymyilyttää. Niinpä tietenkin!

Martti ja Hattara tallustavat kuusimetsän poikki Tyynen talolle. Hattara huomaa Martin hermostuneisuuden ja iskee hänelle silmää:
- Hienosti se menee! Martti koputtaa Tyynen oveen. Tyyne tulee ovelle nopeasti ja tervehtii naapureitaan reippaasti. Martti rohkaisee mielensä ja ojentaa Tyynelle suklaarasian selkänsä takaa:
- Hyvää joulua, Tyyne! Toivottavasti pidät näistä, hän sanoo punastellen. 
Tyyne ei saa yllättäen sanaakaan suustaan. Hän seisoo ovella hämmentyneen näköisenä. Pian hän kuitenkin ryhdistäytyy – ja antaa Martille suukon poskelle.
- Hyvää joulua, Martti!
Kaksikko tuijottaa toisiaan vaivautuneessa hiljaisuudessa, kunnes Hattara huudahtaa:
- Mitä tässä vielä odotellaan, minä haluan puuroa!
Marttia ja Tyyneä alkaa naurattaa. Kolmikko astuu sisälle Tyynen taloon ja pian keittiön täyttää iloinen puheensorina. 


Kuudes luku: Suklaasateita ja uusia tuttavuuksia


On sumuinen iltapäivä. Karkki-Martti ystävineen on kokoontunut Martin pihamaalle suklaatalkoisiin, sillä illaksi on luvattu syksyn ensimmäisiä suklaasateita. Martin ystävät Seppo Silakka ja Pena Peruna ovat tulleet paikalle, samoin naapurimetsän Huu Pöllönen siivekkäine ystävineen. Hattara kuuntelee Martin ohjeita tarkkaavaisesti, se ei ole koskaan aiemmin nähnyt suklaasadetta.
- Kuunnelkaa tarkasti, Martti pyytää kuuluvalla äänellä ja jatkaa:
- Suklaapilviä on luvattu hurja määrä, joten meidän täytyy olla vikkeliä liikkeissämme. Ottakaa itsellenne ämpäri tai kaksi ja levittäytykää eri puolille pihaa! Paitsi tietysti te pöllöt, te voitte nousta siivillenne ja sieppailla suklaata suoraan ilmasta! Koska on jo viileää, suklaa sataa pieninä hiutaleina. Niitä onkin hauskempi kerätä! Voitte tyhjentää ämpärit tuohon suureen saaviin, Martti juttelee ja osoittaa pihan keskelle asetettua saavia. 
Hattara näyttää huolestuneelta. Se kysyykin Martilta:
- Entä jos osa suklaasta tippuukin maahan, emmekä saa sitä kiinni? Meneekö se sitten ihan hukkaan? Martti rauhoittelee virtahepoystäväänsä: 
- Se ei haittaa ollenkaan. Loput suklaasta imeytyy maaperään ja tekee seuraavan vuoden makeissadosta entistä makoisamman! Hattara huokaa helpottuneena. 
- Se ei siis mene hukkaan, vaan maakin tarvitsee sitä? Martti nyökkää:
- Juuri niin, ystäväiseni, juuri niin. Hattara hymyilee ja nappaa ämpärin mukaansa innoissaan:
- Nyt mentiin! Toivottavasti suklaata alkaa sataa pian, haluan jo maistaa sitä! Se juoksee vauhdilla pihan toiselle puolelle. Martti huikkaa virtahevon perään:
- Ethän syö liikaa suklaata, ystäväiseni, ettei vatsasi tule kipeäksi!
- En en, Hattara huikkaa takaisin iloisesti.

Talkoojoukko on odotellut jo tovin, kun ensimmäiset suklaapilvet ilmestyvät horisonttiin. Ne lähestyvät nopeasti ja pian maahan alkaa leijailla suklaahiutaleita. Talkooväki ryhtyy töihin ja saavi täyttyy vähitellen. 


- Huu, tuleepa sitä paljon, Huu Pöllönen ihmettelee. Marttikin on ihmeissään:
- Voi hirmuinen, mehän saamme saavin täyteen vielä tänä iltana! Ahkera porukka tekee ihmeitä, hän myhäilee tyytyväisenä. Hattara muistaa:
- Ja maakin saa vatsansa täyteen! Toivottavasti sen vatsa ei tule kipeäksi, se nauraa. 

Suklaasaavi täyttyy pian ja Karkki-Martti huikkaa talkooväelle:
- Voitte lopettaa keräämisen, saavi on täynnä! Kiitos kaikille, olitte korvaamaton apu! 
Talkooväki hurraa ja tuo ämpärinsä takaisin Martille. Martti antaa jokaiselle talkoolaiselle hieman suklaata kotiinviemisiksi ja he lähtevät vähitellen koteihinsa. Suklaasadekin alkaa heiketä. Huu Pöllönen ystävineen on jäänyt juttelemaan Martin kanssa. Martti kiittelee uusia ystäviään:
- Kiitos teille, teidän avullanne saimme suklaasaavin täyteen ensimmäistä kertaa yhdessä illassa! Olette varsin tehokas talkoojoukko, hän myhäilee. Huu Pöllönen hymyilee:
- Tämä oli vähintä mitä voimme tehdä Martti, huu. Pyydän vielä kerran anteeksi, huu, että söimme kaikki lakritsisi. Emme olisi tehneet sinulle tahallamme kiusaa, Huu huokaa. Martti vakuuttaa:
- Kaikki on hyvin, onneksi minulla oli lakritsia vielä varastossa. Oletteko jo löytäneet ravintoa metsästänne, Martti kysyy. Huu nyökkää:
- Löysimme vihdoin oikein makoisan marjapaikan ja olemme keränneet jo hyvän varaston talveksi. Martti nyökkäilee ja toteaa:
- Aivan, talvi tuleekin jo pian! Useimmiten ensilumi saapuu pian suklaasateiden jälkeen Mailandiaan, Martti kertoo. 

He juttelevat vielä hetken niitä näitä, sitten pöllötkin lentävät kotimetsäänsä. Martti raahaa suklaasaavin varastoon pakkaamista varten. Hän päivittelee itsekseen:
- Karkkimasiinaan onkin jo syötettävä jouluasetukset, onpas tämä syksy mennyt sukkelaan! 
Hän päättää jatkaa pakkaamisen parissa seuraavana päivänä, talkooavusta huolimatta iltapäivä on ollut uuvuttava. Martti sulkee varaston oven huolellisesti ja tallustelee pihan poikki vihellellen. Hänellä oli oikeastaan aika mukava ja makea elämä!

Viikon kuluttua suklaasateet ovat päättyneet ja Martti on pakannut jo suurimman osan suklaista. Sää on kylmennyt ja Martti on kaivanut varastoistaan lämpimiä vaatteita itselleen ja Hattaralle. Martti on juuri kantamassa puita sisälle lämmittääkseen uunin, kun hän huomaa, että joulukuusikon takaa nousee savua. Mitä ihmettä, eihän siellä asu ketään! 
- Vai asuuko, Martti pohtii ääneen. Seppo taisi mainita jotain kylän uudesta asukkaasta suklaatalkoissa, mutta he eivät ehtineet jutella enempää kaiken tohinan keskellä. 
Martti käy uteliaaksi - hänellähän saattaa olla uusi naapuri! Hän jättää puut eteiseen ja päättää lähteä vierailulle naapuriin. Pitäähän uusi asukas toivottaa tervetulleeksi, hän miettii.

Martti nappaa varastosta hieman suklaata tuliaisiksi ja lähtee kävelemään kohti nousevaa savua. Ulkona on pakkasta, Martti vetää karvalakkinsa korvilleen. Hän tarpoo joulukuusikon läpi ja saapuu vihdoin pienelle pihalle. Martti ei ole uskoa silmiään: Keskellä pihaa on talo, joka on kuin valtava leivos! 
- Kuka ihme täällä oikein asuu, hän kummastelee ja astelee lähemmäs taloa. Juuri kun Martti on koputtamassa ovelle, se avataan reippaasti. Avaaja on Tyyne Pipari, leipuri ja Martin uusi naapuri. Hän tervehtii Marttia iloisesti:
- Hei, sinä olet varmaankin Martti! Hauska tutustua, minä olen uusi naapurisi Tyyne. Olinkin aikeissa tulla vierailulle, mutta sinä ehdit ensin, hän nauraa heleästi.

Martti seisoo ovensuussa saamatta sanaakaan suustaan ja punastuu korviaan myöten.


Viides luku: Lakritsivarkaiden metsästys



Karkki-Martti on murheissaan. Kuka olisi niin ilkeä, että veisi hänen lakritsinsa? He istuvat Hattaran kanssa aamupalalla Martin keittiössä. Hattara yrittää lohduttaa Marttia:
- Entä jos joku vain lainaa niitä ja tuo ne sitten takaisin? Martti huokaa.
- Voi, se olisikin hienoa. Minusta vain tuntuu, etten näe lakritsisatoani enää. Harmittaa aivan hirmuisesti, lakritsit olivat erityisen maukkaita tänä syksynä! Hattarankin suupielet kääntyvät alaspäin. Sekin muistaa, miten hyviltä Martin lakritsit maistuivat. Hattara pohtii hetken ankarasti ja sanoo sitten päättäväisesti:
- Se, joka on vienyt lakritsisi, on ilkimys. Meidän täytyy selvittää, kuka se oli! Minä autan sinua, koska sinäkin olet auttanut minua. Etsitään se ilkimys! Martti katsoo Hattaraa yllättyneenä:
- Kuulostatpa sinä päättäväiseltä, ystäväiseni. Enhän minä edes löytänyt vanhempiasi… Hattara keskeyttää:
- Mutta sinä ainakin yritit, ja yrität vieläkin! Meidänkin täytyy yrittää löytää se lakritsivaras! Sinähän aina sanot, että missään ei voi onnistua, ellei edes yritä. Niinhän? 
Hattara tapittaa Marttia nappisilmillään. Se vaikuttaa kovin varmalta asiastaan. Martti pohtii hetken ja alkaa sisuuntua jo vähän itsekin. Hetken päästä Martti nousee aamupalapöydästä ja nappaa hatun päähänsä.
- Hattara, olet aivan oikeassa. Etsimme sen varkaan vaikka mikä olisi! Hattara hihkuu innosta:
- Jihuu, meistä tulee salapoliiseja! 

Martti ja Hattara viettävät sunnuntaipäivän etsien johtolankoja karkkiviljelmiltä. Olisiko varkaan jalanjälkiä vielä näkyvissä? Etsinnät tuntuvat kuitenkin turhilta.
- Oivoi, minä en ainakaan huomaa jälkeäkään, Martti huokaa. 
- Varas on ollut todella nokkela! Harmillista, hän jatkaa. Hattarakin katsoo pettyneenä maahan. Se oli toivonut niin kovasti löytävänsä viljelmiltä vihjeen. Hattara menee Martin luo ja ottaa hänen kädestään kiinni. 
- Älä huoli, Martti, kyllä me vielä löydämme hänet. Ehkä meidän pitäisi kysellä muilta, ovatko he nähneet jotain epäilyttävää. Martti nyökkää ja innostuu taas:
- Hyvä idea. Ehkä varas on vienyt muutakin kuin lakritsit! Taidankin kaivaa puhelinluettelon esiin, huomenna soitamme kaikille tutuille ja selvitämme tämän! Hattara hymyilee.
- Juuri niin me teemme!

Seuraavana aamuna Karkki-Martti soittaa kaikille naapureilleen. Pena ja Seppo ovat yhtä kummissaan kuin Marttikin, kuka nyt veisi koko lakritsisadon yhdessä yössä jättämättä jälkeäkään? Heiltä ei ole kadonnut mitään, mutta he lupaavat auttaa etsinnöissä parhaansa mukaan. 

Ahkeran soittelun jälkeen numerot alkavat loppua Martin luettelosta. 
- Voi Hattara, olen soittanut jo melkein kaikki numerot läpi ja kukaan ei ole huomannut mitään kummallista. Entä jos emme löydäkään lakritsivarasta? Hattara huokaa.
-Sitten voimme ainakin sanoa, että yritimme. Vaikka tiedän, että sinua harmittaisi kamalasti. Joskus kaikki ei vain mene niin kuin haluaisi. Marttia hymyilyttää.
- Ystäväiseni, joskus minusta tuntuu, että sinä olet paljon viisaampi kuin minä. Olet aivan oikeassa. Joskus vain harmittaa, eikä sille mahda mitään. Martti avaa viimeisen aukeaman puhelinluettelosta. Ö-kirjaimen kohdalla on vielä yksi tuttu nimi: Örkit.
- Ke-ke-keitä ne Örkit oikein ovat, Hattara kysyy pelokkaasti. 
- Ne ainakin kuulostavat pelottavilta! Martti naurahtaa:
- Eivät ne ole pelottavia. Ne ovat mukavia, hassuttelevia pikku otuksia! Ne asuvat pitkän matkan päässä Örkkimaailmassa, olen käynyt siellä kerran. Siellä oli hauskaa, Örkeillä ei ole koskaan tylsää, Martti muistelee nauraen. Hattara kuuntelee kiinnostuneena.
- Soita heille, ehkä he ovat nähneet jotain! Martti nyökkää ja tarttuu luuriin.
Puhelin hälyttää moneen kertaan, ennen kuin joku vastaa. Se on Martin ystävä Plää!.




-Plä plä plä plää, se vastaa.
-Hei, täällä Karkki-Martti! Mitä Örkkimaailmaan kuuluu? 
-Plää, plä plä pläplää. Plä plä plää! Plää plää? Marttia naurattaa.
-Kyllä vain, viljelen vieläkin karkkia. Ja ne ovat edelleen oikein hyviä! Niiden takia minä itse asiassa soitankin, joku on nimittäin varastanut koko lakritsisatoni. Oletteko nähneet Örkkimaailmassa jotain epäilyttävää? 
-Plää? Plä plä plää. Plä plää plä plää plää plää plä plää! Martin kulmat kohoavat.
-Niinkö? Ihanko totta? Hattara kuuntelee vieressä kärsimättömänä. Martti juttelee Plään kanssa vielä hetken:
-Kiitos kovasti, tästä oli hirmuisesti apua! Sanohan terveisiä muille Örkeille, tulkaa joskus vierailulle! Heihei! Martti sulkee puhelimen. Hattara ei pysy aloillaan vaan kysyy heti:
-Mitä ne sanoivat, Martti? Tiesivätkö ne jotain? Martti hymyilee:
-Tiesivätpä hyvinkin! Tule, Hattara, minulla on suunnitelma.

Seuraavana yönä Martin karkkiviljelmillä piileksii kaksi hahmoa. Ne ovat piiloutuneet hattarapensaiden taakse ja kuiskuttelevat.
-Martti?
-Niin?
-Milloin ne oikein tulevat? Martti hyssyttelee:
-Odotetaan vielä hetki! Ripustin niin paljon varaston lakritseja puihin, että ne tulevat varmasti paikalle!
Juuri kun Martti ja Hattara ovat nukahtamassa makuupusseihinsa, puiden lehvästöistä alkaa kuulua rapinaa. Raps. Raps raps raps. Martti kuiskaa:
-Än, yy, tee, nyt! Hattara sytyttää taskulampun, joka on suunnattu lakritsipuuhun. Valoon tuijottaa parvi säikähtäneitä pöllöjä.




- Huu, ohoo, mitä täällä tapahtuu, pöllöistä suurin huhuilee hämmästyneenä. Martti myhäilee voitonriemuisena.
- Nyt jäitte kiinni! Olette selityksen velkaa, siivekkäät!

Mysteeri selviää pian. Lähimetsään muuttaneet pöllöt olivat luulleet, että lakritsit kasvoivat villeinä luonnossa ja että niitä voisi syödä kuka vain. Heidän uudessa kotimetsässään oli niukasti syötävää, joten he olivat lähteneet tutkimaan ympäristöään.
- Huu, olemme pahoillamme Martti, huu. Miten voisimme korvata tämän, huu? Martti miettii hetkisen ja sanoo sitten hymyillen:
- Saatte ryhtyä suklaasieppareikseni! Huu katsoo Marttia kummissaan.
- Huu, mitä se tarkoittaa? 
- Sittenpähän näette, Martti hihittää salaperäisenä.


Neljäs luku: Mutkia matkassa

Karkki-Martti, Pena Peruna ja Seppo Silakka juoksevat kovaa vauhtia kohti karkkivarastoa.  Martti tietää, että Karkkimasiina on saatava pian pysähtymään, ettei se ylikuumene ja mene rikki.
- Voi hirmuinen, toivottavasti ei ole jo liian myöhäistä, Martti puhisee juostessaan.

Kun Martti juoksee sisälle varastoon, Karkkimasiina pitää jo hurjaa ääntä ja sen varoitusvalot vilkkuvat punaisina.




Martti ryntää salamannopeasti robotin taakse ja vetää johdon seinästä. Vähitellen Karkkimasiina hiljenee ja sen valot sammuvat. Martti huokaisee helpotuksesta.
- Jonkun on täytynyt laittaa se päälle ja syöttää sille jotain sopimatonta. Edes Karkkimasiina ei voi sulattaa mitä tahansa, Martti selittää Penalle. 
- Kuka ihme sitä on mennyt sorkkimaan, mehän olimme kaikki keräämässä toffeeta… Yhtäkkiä karkkihyllyn takaa kuuluu itkuinen ääni:
- Minä se olin. Martti tunnistaa äänen heti. Ääni kuuluu Hattaralle, joka kurkistaa hyllyjen takaa varoen.
- Mi-mi-minä vain halusin nähdä, miten se toimii! Siinä on niin paljon hauskoja nappuloita, laitoin vain vähän erilaisia karkkeja hihnalle ja sitten se alkoi huutaa minulle, Hattara selittää. Martti huokaa:
- Oi voi, ilmankos se on suuttunut. Masiinalle saa syöttää vain yhdenlaisia karamelleja kerrallaan, muuten se hämmentyy ja ylikuumenee. Hattaran suupielet painuvat alaspäin.
- Olen pahoillani Martti, en minä tarkoittanut mitään pahaa. Olen kai vain vähän utelias. Martti heltyy:
- En minä ole vihainen, ystäväiseni. Olisin vain toivonut, että olisit kysynyt minulta ensin, olisin kyllä näyttänyt sinulle miten se toimii! Lupaathan, ettet enää koske siihen ilman lupaani? Hattara tuijottaa maahan apeana.
- Lupaan. Anteeksi, olin ihan typerä. Martti hymyilee:
- Voi ystäväiseni, älä huoli. Vaara on nyt ohi! Ensi kerralla olemme taas kaikki hieman viisaampia. Hattaraakin alkaa jo hymyilyttää. 
- Pa-pa-palataanko toffeepensaille? Marttia naurattaa:
- Palataan toki, mutta juodaan ensin kahvit. Taidamme kaikki olla kupposen tarpeessa!

Toffeetalkoot jatkuvat vielä seuraavankin päivän ja talkoolaiset alkavat olla jo uuvuksissa. 
- Lakritsit pitäisi vielä kerätä, mutta sen ehtii ensi viikollakin, Martti puhelee kahvipöydässä. Pena ja Seppo nyökyttelevät. Seppo kysyy:
- Jatkammeko töitä siis maanantaina? Martti nyökkää:
- Näin ajattelin, jokainen ehtisi kerätä pari päivää voimia. Saamme lakritsit talteen parissa päivässä, kun teemme ahkerasti töitä. Hattara innostuu:
- Sittenhän voimme tehdä nyt viikonloppuna jotain oikein mukavaa, pelata vaikka lautapelejä! Marttia naurattaa. 
- No mutta, sehän on hieno idea! 

Lauantai-iltana Karkki-Martti ja Hattara palaavat Penan luota. He ovat pelanneet porukalla kaikenlaisia lautapelejä ja jutustelleet mukavia. Hattara hyräilee, se muistelee voittoaan muistipelissä. Marttikin hymyilee kulkiessaan, vaikka seuraavan viikon työt pyörivät jo mielessä. Hän on kuitenkin päättänyt levätä vielä seuraavan päivän.

Kun he saapuvat Martin pihaan, Hattara juoksee jo sisälle taloon. Martti pysähtyy rapuilla ja huikkaa Hattaralle tekevänsä vielä pienen kierroksen makeisviljelmillä. Hän haluaa nähdä, ovatko lakritsit sopivan kypsiä. Martti tepastelee lakritsipuiden luo. Hän huomaa heti, mikä on vialla.
- Lakritsit ovat kadonneet!


Kolmas luku: Toffeetalkoot


Karkki-Martti avaa varaston suuren oven ja astuu kynnyksen yli. 
- Tule, Hattara! Hattara katsoo ovenraosta epäilevästi ja kuiskaa:
- Ei kai tuolla pimeässä ole mörköjä? Martti hymyilee:
- Odota hetki, laitan valot päälle. Martti häviää hetkeksi varaston pimeyteen. 
Kohta valot syttyvät, yksi kerrallaan. Hattara astuu sisälle varastoon ja räpyttelee silmiään. Se ei ole uskoa näkemäänsä. 
Kymmenet ja taas kymmenet hyllyt notkuvat makeisia kaikissa sateenkaaren väreissä.  On tikkukaramelleja, toffeeta, suklaalevyjä, karkkitankoja, salmiakkia ja vaikka mitä makeaa! Kaikki on pakattu värikkäisiin pakkauksiin ja lajiteltu siististi omille hyllyilleen. Hattaran silmät säihkyvät.
- Voi miten paljon karamelleja! Ovatpas ne värikkäitä! Martti hymyilee.
- Eivätkö olekin? Olen kehitellyt aivan erityisen pakkausmenetelmän. Hattara innostuu:
- Ai niin, se sinun keksintösi! Näytä se! Marttia naurattaa taas.
- Odota hetkinen, haen vain portaani. Seuraa minua!

Hattara seuraa Marttia varaston perimmäiseen nurkkaan. Nurkassa on jokin suuri kulmikas esine, joka on peitetty valtavan kokoisella tilkkutäkillä. Martti raahaa pitkät portaat aivan esineen viereen. Portaat ovat niin korkeat, että ylös kivuttuaan Martti ylettää melkein kattoon asti. Katosta roikkuu köysi, johon Martti tarttuu päättäväisesti. Täkki nousee vähitellen kattoa kohti. Lopulta sen alta paljastuu valtavan kokoinen keltainen robotti! Hattara tuijottaa robottia ihmeissään. 

-O-o-onpa se suuri! Ja niin kauniin keltainen! Mikä se oikein on? Martti kipaisee portaat alas ja sanoo:
-Sen nimi on Karkkimasiina! Se on kerrassaan verraton laite, se pakkaa ja lajittelee kaikki makeiset hetkessä! Rakensin sen pajassani viime talvena, karamellien pakkaaminen käsin kun oli niin kovin raskasta yksin. Karkkimasiina on ollut suuri apu! Hattara katselee robotin nappuloita ja kysyy:
-Miten se toimii? Siinä on niin kovin monta erilaista nappulaa! Martti hymyilee:
-Voin näyttää sinulle myöhemmin! Tarvitsemmekin sitä jo ensi viikolla, kun aloitamme toffeen sadonkorjuun. Olen kutsunut ystäviäni apuun, haluaisitko sinäkin auttaa? Hattara innostuu:
-Voi kyllä, minä pidän toffeesta! 

Viikon päästä Martin maatilalla käy tohina. Martti on kutsunut naapurinsa Pena Perunan ja Seppo Silakan auttamaan toffeen sadonkorjuussa. Kaverukset ovatkin jo täydessä työn touhussa, kun Martti neuvoo Hattaralle, miten toffee irrotetaan pensaista.


- Katsos, ystäväni, toffee on kovin venyväistä sorttia. Ota kiinni jostain reunasta ja kisko niin lujaa kuin jaksat! Muutaman kiskaisun jälkeen toffee katkeaa ja voit laittaa sen saaviin odottamaan pakkaamista. 
Martti näyttää Hattaralle esimerkkiä ja kiskoo pensaasta pitkän pätkän toffeeta. Hän kerii sen palloksi ja heittää sen saaviin. Hattara nyökkää ja alkaa kiskoa toffeeta pensaasta. Martti kehuu:
- Sehän sujuu hienosti, jatka samaan malliin! Hattara nauraa:
- Tämä on hauskaa!

Karkki-Martti uppoutuu työhön ja juttelee niitä näitä kalakaverinsa Sepon kanssa. He muistelevat juuri viime kesän suurinta kalasaalista, kun karkkivarastosta kuuluu kova ujellus. Martti tajuaa heti, mistä on kyse.
- Karkkimasiina on hälytystilassa!

Martin pihassa

Nyt pääsemme kurkistamaan Karkki-Martin pihapiiriin! Pihan keskellä näet Martin kotitalon, karkkivaraston ja pajan. Erilaiset karkkipuut ja -pensaat levittäytyvät sulassa sovussa Martin pihan joka kolkkaan. Löydätkö kuvasta vaahtokarkit, toffeepensaat, lakritsipuut, hattarapensaat, salmiakkipuut ja tikkarikukkulan?



Toinen luku: Uusi ystävä

Kun Martti lähestyy pensasta, ulina vain yltyy.
- Ku-kuka siellä? Martti sopertaa. Otus ei vastaa, ulisee vain. Martti rohkaisee mielensä ja hiipii aivan pensaan viereen. 
- En haluaisi häiritä, mutta olet minun pensaassani. En tee sinulle pahaa, kuka sitten oletkin!
Ulina lakkaa saman tien.
- Huhuu, onko siellä vielä joku? Martti huhuilee. Juuri kun Martti on hermostua, otus kurkistaa pensaan takaa. Se on pienenpieni vaaleanpunainen virtahepo, vasta poikanen. Se niiskuttaa ja katsoo Marttia epäilevästi. 


Onpas kertakaikkisen sympaattisen ja vaarattoman näköinen otus, Martti ajattelee. Miten noin pienestä voikin lähteä niin kova ääni? Martti kysyy varovasti:
- Hei pikkuinen. Mikä sinua niin kovasti itkettää? Oletko peloissasi?
Otus nyökkää.
- Kuka sinä olet, se kysyy arasti.
- Minä olen Karkki-Martti Makeinen, karkinviljelijä. Tämä on minun maatilani ja sinä olet minun hattarapensaassani, Martti selittää rauhallisesti ja kysyy:
- Kuka sinä olet ja miten sinä olet joutunut pensaaseeni? Otus astuu pois pensaan takaa. Se näyttää miettivän ankarasti.
- Mi-mi-minä en taida muistaa. Luulen, että minulla ei ole nimeä. Otus tuijottaa Marttia nappisilmillään. Marttia alkaa säälittää.
- Haluaisitko syödä jotain? Voisin tehdä sinulle voileivän. Otus epäröi hetken, mutta hymyilee sitten arasti.
- Joo, se olisi mukavaa.

Martti ja virtahepo juttelevat pöydän ääressä pitkän tovin. Pikkuinen otus on hyvin hämmentynyt, sillä se ei muista juuri mitään. Se on herännyt hattarapensaan takaa ja pelästynyt Marttia ja hänen muhkeita viiksiään. 
- Mu-mu-muistan äidin. Äitikin on vaaleanpunainen, niin kuin minä, mutta isompi. Otusta alkaa itkettää. 
- Minulla on ikävä äitiä, se nyyhkyttää. Martti ojentaa kätensä. 
- Voi sinua raukkaa! Tule, tiedän mikä saa sinut piristymään.

Martti ja pikkuotus kiipeävät tikkarikukkulalle. On jo myöhäinen ilta ja taivaalla näkyy kaunis kuunsirppi. Martilla on mukanaan pieni kori. Se on peitetty ruudullisella liinalla. Martti istahtaa virtahevon viereen ja sanoo:
- Minulla on sinulle yllätys! Otus näyttää ilahtuneelta.
- Minulleko? Voi, minua alkaa ihan jännittää! Martti kaivaa korista pienen kakun, jota koristaa yksi kynttilä. Hän raapaisee tulitikun ja sytyttää kynttilän.
- Ajattelin, että voisimme pitää sinulle pienen nimijuhlan. Keksitään sinulle jokin oikein mukava nimi! Otusta alkaa hymyilyttää: 
- Mi-mi-minusta se olisi mukavaa! Martti nauraa: 
- Nyt saat puhaltaa kynttilän sammuksiin ja tehdä toivomuksen. Saat toivoa ihan mitä vain! Otus miettii hetken ankarasti ja puhaltaa. Martti taputtaa käsiään.
- Hienoa, ystäväiseni! Nyt meidän täytyy vain keksiä sinulle nimi. Molemmat pohtivat hetken hiljaa. Sitten Martti huudahtaa:
- Sinun nimesi voisi olla Hattara! Löysin sinut hattarapensaasta ja olet yhtä vaaleanpunainenkin! Otusta alkaa naurattaa valtavasti. 
- Hihi, minä pidän siitä! Hei, minun nimeni on Hattara! Marttiakin naurattaa makeasti, hän on iloinen saatuaan pikkuotuksen paremmalle tuulelle.

Martti ja Hattara istuvat tikkarikukkulalla vielä hetken. Äkkiä Hattara kuiskaa hiljaa:
- Martti?
- Niin? Martti vastaa.
- Mikä on ystävä?
Martti tuumii hetken ja sanoo sitten:
- Ystävä on sellainen ihminen tai otus, johon voi luottaa. Ystävän kanssa on hyvä olla. Hattara nyökkää. Se näyttää mietteliäältä.
- Olemmeko me ystäviä, se kysyy viimein. Martti hymyilee.
- Kyllä, Hattara, me olemme ystäviä, sinä ja minä.
Hattaran suupielet kohoavat korviin asti.



Seuraavana päivänä Martti esittelee Hattaralle maatilaansa.
- Tuolla ovat salmiakkipuut ja tuolla toffeentaimet. Sadonkorjuu onkin aloitettava pian, toffee alkaa olla kypsää. Hattara nyökyttelee ja ihailee värikkäitä karkkeja hymyssä suin. Se osoittaa suurta rakennusta Martin pihan toisella puolella ja kysyy:
- Mitä tuolla on? Martti virnistää.
- Se on minun karkkivarastoni! Minulla onkin aivan erityinen varasto, tule niin näytän sinulle uuden keksintöni!

Ensimmäinen luku: Karkki-Martti Makeinen

Kaukana tuolla jossain on Mailandia, maailman makein ja värikkäin paikka. Kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuvat puut ja kasvit levittäytyvät pitkin vuoristoista maisemaa ja pensaikoissa piileskelee toinen toistaan kummallisempia otuksia. Puissa kasvaa makeisia ja pilvistä sataa maahan makeaa hedelmämehua. 

Mailandiassa asuu myös Karkki-Martti Makeinen. Martti on karkinviljelijä. Hän viljelee lakritsia, tikkukaramelleja, salmiakkia, vaahtokarkkeja ja hattaraa. Istuttipa hän viime keväänä toffeetaimiakin! Karkki-Martti on iloinen ja huoleton miekkonen, joka on varsin tyytyväinen eloonsa. Joskus Martti nauraa niin kovaa, että hänen pyöreä vatsansa hytkyy ja viikset vipattavat! 

Martti pitää kovasti karkinviljelystä ja hän tekee lujasti töitä maatilallaan. Joskus hänelle kuitenkin tulee kummallinen olo – aivan kuin jotakin puuttuisi. Martti ei kuitenkaan liikoja murehdi, vaan puuhastelee päivät pitkät maatilallaan ja pienessä pajassaan. Iltaisin hän istahtaa tikkukaramellikukkulalle katselemaan, kun aurinko laskee vuorten taakse. 
- Ou mai, Martti huokaisee. Olenpa minä varsin onnekas mies!

Eräänä aamuna Karkki-Martti on tekemässä jokapäiväistä kierrostaan makeisviljelmillä. Hän kastelee toffeetaimet ja poimii maasta kypsyneet tikkukaramellit.
 

- Ohhoh, tikkarit kasvavatkin suuriksi tänä kesänä, Martti ihmettelee. Hän lastaa kypsät tikkarit kärryynsä ja jatkaa matkaa hattarapensaiden luo. Kärry on painava ja Martille tulee oikein hiki. Hän kaivaa taskustaan nenäliinan ja pyyhkii otsaansa.

Äkkiä Martti näkee liikettä hattarapensaiden takana. Voi hirmuinen, yrittikö jokin otus syödä hänen hattarapensaansa? Martti hiipii hiljaa lähemmäs. Häntä alkaa pelottaa. Sitten pensaan takaa kuuluu ulinaa, aivan kuin jokin olisi itkenyt. Mikä ihme se voi olla?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti